Puolikas sateenkaari

Äitiyteni täytti vuoden. Hurjaa ajatella, että siitä on vain vuosi, kun minusta tuli äiti. Tuntuu, että olen aina ollut tämän pienen pojan äiti. Toisaalta taas tuntuu, että vauva-aika menee aivan liian nopeasti. Onhan se kehitys ensimmäisen vuoden aikana aivan uskomaton! Jos haluan nykyään viettää laatuaikaa, keitän teetä, kun lapsi on nukahtanut, ja syön jotain herkkua ja katson telkkaria. Minun entisestä tylsästä ja mitäänsanomattomasta arjestani on tullut luksusta. Olen onnellinen siitäkin. En ole vieläkään kaivannut niin sanottua omaa aikaa. Sain viettää niin paljon ja kauan omaa aikaa, että se tuli korvista ulos. On ihanaa, että on joku, joka tarvitsee minua, joku, jolla olen tärkein. En ole kaivannut hellyyttäkään pitkään aikaan. Lapsi on koko ajan kiinni minussa, ihollani. Kun hän ensimmäisen kerran rintaa syödessään silitti ihoani pienellä kädellään, meinasin itkeä. Niin pitkään aikaan minua ei ollut kukaan silittänyt, ei ainakaan ilman taka-ajatuksia. Nyt hän hal...

Olen ollut jo monta kuukautta äitinä, mutta yhtään postausta en ole saanut aikaiseksi. Siihen on monta syytä, mutta pääsyy on ollut se, että vauva on nukkunut aika huonosti. Olen siis ollut väsynyt. Aina kun lapsi on nukkunut, olen minäkin nukkunut tai ollut kärryttelemässä tai kaupungilla. Aivot eivät ole toimineet, kun olen ollut niin väsynyt. Nyt kun poika alkaa olla jo viisi kuukautta, alkaa minullakin olla välillä omaa aikaa. Aiemmin hän nukkui vain, jos työnsin häntä kärryissä, ajoin autolla tai nukuin hänen vieressään. Nyt hän nukkuu välillä pitkäänkin päiväunia omassa sängyssään. Pienet sille! 👏 Ihanat ystävät Edellisessä postauksessani toivoin, että poikani saa synnyttyäänkin huomiota ja hänellä on rakastavia aikuisia ympärillä. Ainakin tähän mennessä toive on toteutunut. Kun hän syntyi, meillä kävi tosi kova vilske. Kaikki halusivat tulla katsomaan. Se oli mahtavaa! Lapsen isä oli täällä syntymän jälkeen melkein neljä viikkoa. Mehän emme ole ikinä asuneet yhdessä. K...

En ole puhunut hirveästi tekemästäni surutyöstä läheisilleni. Se olisi tuntunut oudolta, koska lapsi on niin iloinen asia. Lapsensaantiprosessiin kuului kuitenkin surutyö siitä, että kaikki ei mennyt niin kuin olin aina haaveillut. En löytänyt elämäni miestä, muuttanut hänen kanssaan yhteen silmittömästi rakastuneena, mennyt kihloihin ja naimisiin ja päättänyt sitten hänen kanssaan, että hankitaan lapsi. Niinhän sen piti mennä. Eikö? Kun ensimmäisen kerran puhuimme lapseni isän kanssa tästä aiheesta, päätimme jatkaa keskustelua vakavammin kesän jälkeen. Sain siis 3-4 kuukauden aikalisän. Oli sellainen olo, että nyt se mies täytyy löytää, muuten joudun tekemään lapsen yksin. Se oli jännä tunne. Ikään kuin pakokauhua. Ei se ollut löytynyt siihenkään asti, eikä paniikki auttanut löytämään ketään. Yhden luulin tavanneeni, mutta kävikin ilmi, että hän oli varattu. Syksyllä kun miestä ei ollut löytynyt, kävimme ystäväni kanssa Keskustelun. Seuraavalla viikolla aloitamme. Sen jälkeen sy...

Olen aina kuvitellut lapseni tytöksi. En tiedä miksi. En ole toivonut tietoisesti tyttöä, mutta kun olen ajatellut, että saan lapsen, olen ajatellut sen tyttönä. "Sitten kun saan lapsen, opetan sille, että tytöt voivat tehdä mitä vain, kasvatan siitä vahvan, en pue sitä vaaleanpunaiseen, ellei se vaadi, kun se kasvaa, se löytää mun vanhoja vaatteita ja voi käyttää niitä, jos retro on silloinkin muotia, toivottavasti siitä ei tule pissis..." Näin siis jo kauan ennen meidän vauvaprojektia. Kun aloitimme tämän, vitsailimme lapsen isän kanssa, että toivomme tyttöä tai homopoikaa, koska eihän meillä ole mitään hajua heteropojista. Pikkuhiljaa lakkasin tavallaan ajattelemasta lapsen sukupuolta. Tärkeintä on, että meille tulee lapsi. Silti jännitti, kun menimme rakenneultraan. En jännittänyt hirveästi sitä, onko lapsi terve. Minusta on turha surra sellaista etukäteen enkä voinut oikein uskoa, että jotain olisi vialla. Sen sijaan jännitin, selviääkö sukupuoli. Olen alusta asti ol...

Olen kuullut vain ihailevia kommentteja, kun olen kertonut, että hankin lapsen tavallaan yksin. Olen kuulemma kauhean rohkea. Toisaalta tiedän nettikeskusteluista, että joidenkin mielestä lapsen hankkiminen yksin on todella itsekästä. En koe olevani erityisen rohkea. Ennemminkin pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Olen aina halunnut lapsia, ja lapsettomuus pelotti. Jostain syystä olen uskonut, että minulle lasten tekeminen olisi vaikeaa. Ehkä johtuu siitä, että vanhemmillani oli vaikea saada lapsia. Olen heidän esikoisensa, ja minua on äitini sanojen mukaan tehty seitsemän vuotta. Vanhempani haaveilivat suurperheestä, mutta sitten lasten tulo vain loppui. Myös mummoni olisi halunnut enemmän lapsia, mutta niitä ei vain tullut. Lähipiirissäni pariskunnat ovat käyneet vaikka minkälaisissa hedelmöityshoidoissa. Monet ovat saaneet keskenmenoja. Jotkut ovat adoptiojonossa. Tämä ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta minuun. Ajattelin, että minun on pakko alkaa yrittää viimeistään 35-...

Olin päättänyt jo vuosia sitten, että jos 35-vuotiaana en ole parisuhteessa, minun pitää alkaa miettiä vakavasti, olenko valmis hankkimaan lapset yksi tai jättää ne kokonaan tekemättä. Ajatus tuntui silloin alle 30-vuotiaana hyvältä. Olihan määräaikaan vielä käsittämättömän pitkä aika. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että haluan lapsia. Mielellään kaksi tai kolme. Ja tietenkin ne pitää tehdä nuorena. Seurustelin melkein kolmekymppiseksi lähes aina. Kun sitten erosin miehestä, jonka kanssa olin oikeasti luullut perustavani perheen, tajusin, että en tee lapsia nuorena. Ei kuitenkaan käynyt mielessä, että en myöskään enää löydä ketään, jonka kanssa voisin lapsia tehdä. Syytän tästä kaikesta huonoa miesmakuani. Toisin kuin monella muulla, miesmakuni on vain huonontunut iän myötä. Harvat kiinnostukseni kohteet osoittautuvat varatuiksi ("On vaan niin kivaa sun kanssa säätää.") tai sitoutumiskammoisiksi ("Olen vasta 37-vuotias, liian nuori sitoutumaan."). Nii...