Puolikas sateenkaari

Kuulin ystävältäni, että vieläkin on olemassa perheitä, jotka hylkäävät lapsensa sen takia, että nämä ovat homoseksuaaleja tai viimeistään, kun nämä haluavat perustaa oman perheen. Siis vuonna 2017!? Minun on todella vaikea käsittää tätä. Olen toki hetero, mutta olen saamassa lasta homon kanssa, eli perheestäni tulee sateenkaariperhe. Olen kertonut asiasta täysin avoimesti kaikille ja vastaanotto on ollut lähinnä ihailevaa ja innostunutta. Jopa ultrassa kätilö (vai onko se sairaanhoitaja?) oli niin innoissaan, että hän printtasi kuusi kuvaa kaksin kappalein. "Tulipas niitä paljon. Älkää katselko niitä tuossa käytävällä, etteivät muut tule kateelliseksi." Ymmärrän täysin, että ihmisiä kiinnostaa, miten lapseni on saanut alkunsa. On olemassa niin paljon vaihtoehtoja: 1. Olen yllättänyt kaikki ja pystynyt pitämään salassa vakavan parisuhteen (olen aika lörppö, ei onnistuisi). 2. Lapsi on vahinko yhden illan jutusta tai vastaavasta. 3. Lapsi ei ole vahinko yhden illan jutu

Olipa ihana pääsiäinen! Rankka, mutta ihana. Olin siskoni luona. Siellä oli myös äiti. Onhan se mukavaa, kun on tärkeitä ihmisiä ympärillä. Siskon lapset menivät ihan sekaisin tulevasta serkusta. Mahani on saanut muun muassa yksityiskonsertteja, paljon silittelyä ja taputtelua sekä suulla tehtyjä "pierupusuja". Joka aamu aloitettiin miettimällä, paljonkohan vauva on kasvanut ja mitäköhän se nyt tekee. Lisäksi lapset lahjoittivat jo innoissaan serkulle pari vauvaleluaan. Aloin tuntea ensimmäiset potkut reilu viikko sitten. Nyt siskoni varmisti, etten ole ihan sekaisin, vaan ne tuntuvat oikeasti jo myös ulospäin. Vauvani sai myös ensimmäiset vaatteet, vaipat ja tavarat. Niitä on pari isoa pahvilaatikollista. Ja siinä on vasta sukupuolineutraalit vaatteet! Ensi viikolla on rakenneultra. Seuraavan kerran kun menen kylään siskolleni on siis jo mahdollista, että tiedän sukupuolen ja voin saada lisää vaatteita. Minusta tuntuu, ettei minun tarvitse ensimmäiseen vuoteen hankkia

Olen 18. viikolla raskaana. Toinen kolmannes siis menossa. Paha olo jäi taakse, onneksi. En ymmärrä, miten ihmiset selviävät kunnon pahoinvoinnista. Minulla oli joitakin viikkoja epämääräinen paha olo. Ei oksettanut. Oli vain epämiellyttävä olo ja vaikea keskittyä mihinkään. Minusta tuokin oli jo ihan tarpeeksi kauheaa. Kaverit on joutuneet tiputukseen, kun oksentavat niin paljon. Aivan hirveää! Nyt minua vain väsyttää. Kotini on hirveässä kunnossa, kun en töiden jälkeen oikein jaksa muuta kuin käyttää koiran ulkona. Nukkuminen ei auta. Vaikka nukkuisin kuinka, olen vain koko ajan väsynyt. Ihan kuin olisin sumussa. Sen kuitenkin kestän paljon paremmin kuin pahan olon. Ja kyllä tämä varmaan parin vuoden päästä helpottaa, ehkä. Kodinhoito on jäänyt vähän huonolle tolalle, kun energia ei riitä mihinkään. Aloitin blogin pitämisen vasta nyt, koska aiemmin en uskaltanut. Entä jos käy jotain? Vieläkin vähän jännittää. Silti ajattelin, että on pikku hiljaa aika. Päässäni oli jo niin

Olen kuullut vain ihailevia kommentteja, kun olen kertonut, että hankin lapsen tavallaan yksin. Olen kuulemma kauhean rohkea. Toisaalta tiedän nettikeskusteluista, että joidenkin mielestä lapsen hankkiminen yksin on todella itsekästä. En koe olevani erityisen rohkea. Ennemminkin pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Olen aina halunnut lapsia, ja lapsettomuus pelotti. Jostain syystä olen uskonut, että minulle lasten tekeminen olisi vaikeaa. Ehkä johtuu siitä, että vanhemmillani oli vaikea saada lapsia. Olen heidän esikoisensa, ja minua on äitini sanojen mukaan tehty seitsemän vuotta. Vanhempani haaveilivat suurperheestä, mutta sitten lasten tulo vain loppui. Myös mummoni olisi halunnut enemmän lapsia, mutta niitä ei vain tullut. Lähipiirissäni pariskunnat ovat käyneet vaikka minkälaisissa hedelmöityshoidoissa. Monet ovat saaneet keskenmenoja. Jotkut ovat adoptiojonossa. Tämä ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta minuun. Ajattelin, että minun on pakko alkaa yrittää viimeistään 35-

Olin päättänyt jo vuosia sitten, että jos 35-vuotiaana en ole parisuhteessa, minun pitää alkaa miettiä vakavasti, olenko valmis hankkimaan lapset yksi tai jättää ne kokonaan tekemättä. Ajatus tuntui silloin alle 30-vuotiaana hyvältä. Olihan määräaikaan vielä käsittämättömän pitkä aika. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että haluan lapsia. Mielellään kaksi tai kolme. Ja tietenkin ne pitää tehdä nuorena. Seurustelin melkein kolmekymppiseksi lähes aina. Kun sitten erosin miehestä, jonka kanssa olin oikeasti luullut perustavani perheen, tajusin, että en tee lapsia nuorena. Ei kuitenkaan käynyt mielessä, että en myöskään enää löydä ketään, jonka kanssa voisin lapsia tehdä. Syytän tästä kaikesta huonoa miesmakuani. Toisin kuin monella muulla, miesmakuni on vain huonontunut iän myötä. Harvat kiinnostukseni kohteet osoittautuvat varatuiksi ("On vaan niin kivaa sun kanssa säätää.") tai sitoutumiskammoisiksi ("Olen vasta 37-vuotias, liian nuori sitoutumaan."). Nii