Vuosi äitinä - vuosi kumppanuusvanhemmuutta

Äitiyteni täytti vuoden. Hurjaa ajatella, että siitä on vain vuosi, kun minusta tuli äiti. Tuntuu, että olen aina ollut tämän pienen pojan äiti. Toisaalta taas tuntuu, että vauva-aika menee aivan liian nopeasti. Onhan se kehitys ensimmäisen vuoden aikana aivan uskomaton!

Jos haluan nykyään viettää laatuaikaa, keitän teetä, kun lapsi on nukahtanut, ja syön jotain herkkua ja katson telkkaria. Minun entisestä tylsästä ja mitäänsanomattomasta arjestani on tullut luksusta. Olen onnellinen siitäkin.

En ole vieläkään kaivannut niin sanottua omaa aikaa. Sain viettää niin paljon ja kauan omaa aikaa, että se tuli korvista ulos. On ihanaa, että on joku, joka tarvitsee minua, joku, jolla olen tärkein.

En ole kaivannut hellyyttäkään pitkään aikaan. Lapsi on koko ajan kiinni minussa, ihollani. Kun hän ensimmäisen kerran rintaa syödessään silitti ihoani pienellä kädellään, meinasin itkeä. Niin pitkään aikaan minua ei ollut kukaan silittänyt, ei ainakaan ilman taka-ajatuksia. Nyt hän halailee minua jatkuvasti. Halailu on aika rajua ja siihen liittyy usein kuolaamista ympäri naamaani ja hiusteni repimistä, mutta rakastan sitä silti.

Vaikea luottamus

En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos minulla olisi ollut tämän vuoden ajan parisuhde. Tai miten se parisuhde olisi selvinnyt. Ymmärrän nyt, miksi pikkulapsiaika on rankkaa parisuhteelle. On se ollut rankkaa myös lapsen isän ja minun ystävyyssuhteelle. Se vähän yllätti.

Minä ajattelin, että minä menisin sekaisin lapsesta, mutten tajunnut, että lapsen isä meni vielä pahemmin sekaisin. Olin jotenkin ajatellut, että hän toimii järjen äänenä, mutta eihän se onnistunut. Ollaan sitten sekoiltu täällä molemmat.

Vaikeinta on ollut, kun hän on luullut, etten luota häneen isänä. Hän on ollut niin totaalisen väärässä siinä. Minusta hän on loistava isä. En selvästikään ole osannut sitä hänelle tuoda ilmi tarpeeksi. Ehkä se on johtunut osittain myös hänen omista epävarmuuksistaan ja siitä, että minä olen sortunut neuvomaan liikaa. Ajattelin, että siitä olisi hänelle apua, koska hän ei ole ollut lasten kanssa oikein tekemisissä ennen ja hän on kuitenkin vain viikonloppuisin kanssamme. Ja tietenkin, kun päästää mieleensä ajatuksen, että tuo toinen ei luota minuun, lukee kaiken toisen sanoman ja tekemän sitä kautta.

Onneksi hän lopulta sanoi asiasta. Olen yrittänyt pitää kieleni kurissa. Välillä yritän olla toisessa huoneessa tai poistua kokonaan, etten vain mene neuvomaan. Se on ollut vaikeaa. Kaiken lisäksi kun minä olen vähän besserwisseröintiin taipuvainen. Enkä niin vähääkään. Ja olenhan tietenkin tottunut tekemään kaiken omalla tavallani, kun olen niin kauan asunut jo yksin. Uskon, että tässä kuitenkin auttoi, kun hän piti lapsellemme unikoulun kesälomallamme onnistuneesti. Hän näki, että minä luotin lapsen hänen käsiinsä neljäksi yöksi ja hän varmaan sai siitä myös lisää itsevarmuutta, että hän selviää lapsen kanssa mistä vain.

Hassuinta tässä on se, että kun olen puhunut asiasta ydinperheessä elävien ystävieni kanssa, heilläkin tulee ongelmia samasta luottamusasiasta ja neuvomisesta. En olisi uskonut, että meillä on pariskuntien ongelmia.

Seuraavat kuusi viikkoa lapsen isä asuu taas meillä, kun hän on isyyslomalla. Toivottavasti kaikki menee hyvin, ja osaan käyttäytyä niin, ettei hän pahoita mieltään.