Itsekästä vai rohkeaa? Eli miksi haluan äidiksi vaikka yksin

Olen kuullut vain ihailevia kommentteja, kun olen kertonut, että hankin lapsen tavallaan yksin. Olen kuulemma kauhean rohkea. Toisaalta tiedän nettikeskusteluista, että joidenkin mielestä lapsen hankkiminen yksin on todella itsekästä.

En koe olevani erityisen rohkea. Ennemminkin pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Olen aina halunnut lapsia, ja lapsettomuus pelotti. Jostain syystä olen uskonut, että minulle lasten tekeminen olisi vaikeaa. Ehkä johtuu siitä, että vanhemmillani oli vaikea saada lapsia. Olen heidän esikoisensa, ja minua on äitini sanojen mukaan tehty seitsemän vuotta. Vanhempani haaveilivat suurperheestä, mutta sitten lasten tulo vain loppui. Myös mummoni olisi halunnut enemmän lapsia, mutta niitä ei vain tullut. Lähipiirissäni pariskunnat ovat käyneet vaikka minkälaisissa hedelmöityshoidoissa. Monet ovat saaneet keskenmenoja. Jotkut ovat adoptiojonossa.

Tämä ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta minuun. Ajattelin, että minun on pakko alkaa yrittää viimeistään 35-vuotiaana, koska hoidoissa voi kestää vuosikausia. Tulin myös siihen tulokseen, etten voi jäädä odottamaan, että joku mies tulee ja muuttaa elämäni. Tämähän on minun elämäni. Minun pitäisi olla ohjaksissa.

Tajusin myös, että mitä vain voi tapahtua. Ei mikään takaa, että kasvatatte lapset yhdessä, vaikka yhdessä ne laittaisittekin alulle. Vuosien saatossa olen nähnyt parikin kertaa, kuinka mies lähtee kävelemään juuri ennen laskettua aikaa. "Ei minusta olekaan vielä isäksi." Tuttavani mies jäi kiinni pettämisestä, juuri kun he olivat pitkien hoitojen jälkeen tulleet vihdoinkin raskaaksi. Pari vuotta sitten olin jonkin aikaa sijaisena nuorelle raskaana olevalle naiselle. Hän oli sairauslomalla, koska hänen miehensä oli kuollut yllättäen. Se oli ihan kauhea juttu. En ymmärrä, miten hän siitä selvisi. Koskaan ei voi olla varma.

Kun tiedän, että teen lapsen yksin, en ainakaan pety kehenkään toiseen. En jää suremaan, kun toinen ei olekaan siinä rinnalla. (Okei, voinhan aina pettyä ystävääni, joka on lapsen isä, mutta oletan, että odotukseni häntä kohtaan ovat aika paljon pienemmät kuin jos hän olisi mieheni.)

Itsekäs myönnän olevani. Minun mielestäni lapsen hankinta on aina itsekästä, jos se ei ole vahinko. Minä haluan lapsen. Ei lapsi vaadi tulla tähän maailmaan. Minä haluan hänet tänne.

Mutta miksi haluan hänet tänne? Miksi haluan äidiksi? Vaikea sanoa. Kuten olen jo sanonut, se on ollut minulle aina itsestään selvä ajatus. Rakastan lapsia. Minusta myös tuntuu, että minulla olisi kauheasti rakkautta annettavana, muttei oikein ketään, jolle sitä antaa. Se tunne on vain voimistunut viime vuosina. Haluan jonkun, joka on minun tärkein ihmiseni. Toki minulla on tärkeitä ihmisiä, paljonkin ja koirakin, mutta oma lapsi on kuitenkin eri asia. Haluan nähdä hänen kasvavan. Haluan näyttää hänelle maailmaa.

Jokainen tuntemani vanhempi sanoo, että vaikka lapset ovat raskaita, he eivät ikinä antaisi heitä pois. Minäkin haluan tuntea sellaisen rakkauden. Minäkin haluan kokea, miltä oman lapsen katsominen tuntuu. Haluan, että minulla on oma perhe, jonka kanssa viettää jouluja. Ja kun olen vanha, haluan nähdä lapsenlapsia.

Vastauksena siis otsikon kysymykseen. Kyllä, olen itsekäs, mutta niin vanhemmaksi haluavat aina ovat ja se on mielestäni ihan ok.