Puolikas sateenkaari

Väsyttää. Onneksi on iltavuoroviikko töissä, joten voin nukkua niin paljon kuin haluan. Ja minähän nukun. Välillä tuntuu, että mun elämä on nykyään pelkkää nukkumista, töitä ja syömistä. Ihmisten näkeminen olisi kivaa ja välillä asuntokin pitäisi siivota. Onneksi on vapaapäivät, jolloin saan edes jotain aikaiseksi, joskus. Olen kuullut huhua, että toisille raskaus on elämän parasta aikaa. He hehkuvat ja ovat täynnä energiaa. Kuulemma toinen kolmannes on erityisesti tätä aikaa. Odotin, että sellainen aika alkaisi, mutta nyt kun toinen kolmannes on jo lopuillaan, tajuan, että ei se ala. Minulle raskaus on vain jatkuvaa väsymyspilvessä kulkemista. (Paitsi nyt iltavuoroviikolla. Tämä on mahtavaa, kun olen useamman tunnin vapaalla ja suht kirkkaassa mielentilassa!) Ei pidä valittaa, aina jollain on huonommin. En sentään oksenna koko raskausaikaa. En ole oksentanut lainkaan. Enkä ole ollut päivääkään sairauslomalla. Olen onnekas. Tiedän. Raskaus on tuonut aika paljon erilaisia oireita.

Lapsen isä halusi todella kiihkeästi kertoa yleisesti, eli toisin sanoen Facebookissa, että meille on tulossa vauva. Olimme sopineet jo ennen hedelmöitystä, että julkaisemme tiedon jossakin vaiheessa. Koimme molemmat, että se olisi helpompaa. Ei tarvitsisi kaikille selittää: "Joo, olen sinkku, mutta halusin lapsen. Lapsella on isä. Hän on ystäväni, joka on homo..." tai "Joo, olen yhä homo, mutta halusin lapsen, joten teimme lapsen ystäväni kanssa." Ajatuksena oli ensin, että käymme perhepotretissa yhdessä minä, maha ja lapsen isä. Julkaisemme sitten sen kuvan ja kerromme asiasta. Eihän siitä mitään tullut. Kahdesta syystä lapsen isä ei jaksanut odottaa emmekä löytäneet sopivaa yhteistä aikaa. Minulla ei ollut julkistamisessa mikään kiire, mutta lopulta pari viikkoa rakenneultran jälkeen annoin periksi. Sovimme, että illalla kahdeksalta laitetaan julkaisut ulos. Tägäsimme toisemme ja kerroimme kumpikin omalla tavallamme (jonka hyväksytimme toisella etukäteen), et

En ole puhunut hirveästi tekemästäni surutyöstä läheisilleni. Se olisi tuntunut oudolta, koska lapsi on niin iloinen asia. Lapsensaantiprosessiin kuului kuitenkin surutyö siitä, että kaikki ei mennyt niin kuin olin aina haaveillut. En löytänyt elämäni miestä, muuttanut hänen kanssaan yhteen silmittömästi rakastuneena, mennyt kihloihin ja naimisiin ja päättänyt sitten hänen kanssaan, että hankitaan lapsi. Niinhän sen piti mennä. Eikö? Kun ensimmäisen kerran puhuimme lapseni isän kanssa tästä aiheesta, päätimme jatkaa keskustelua vakavammin kesän jälkeen. Sain siis 3-4 kuukauden aikalisän. Oli sellainen olo, että nyt se mies täytyy löytää, muuten joudun tekemään lapsen yksin. Se oli jännä tunne. Ikään kuin pakokauhua. Ei se ollut löytynyt siihenkään asti, eikä paniikki auttanut löytämään ketään. Yhden luulin tavanneeni, mutta kävikin ilmi, että hän oli varattu. Syksyllä kun miestä ei ollut löytynyt, kävimme ystäväni kanssa Keskustelun. Seuraavalla viikolla aloitamme. Sen jälkeen sy

Kerron tässä, miten lapsemme sai alkunsa. Sivuan myös vähän hintapuolta. Todelliset hinnat kerron kolmannessa postauksessa , jotta tästä ei tule liian sekava. Edessä on pitkä postaus. Tästä voi kuitenkin olla hyötyä jollekin, niinpä yritän olla perusteellinen. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen kaikkea ennen varsinaisia inseminaatioita. Toisessa kerron varsinaisesta inseminaatiosta. Tältä se näytti ensimmäisessä ultrassa. Ihan kuin perhosentoukka, jolla on ilmapallo. Päätimme tehdä lapsemme klinikalla. Meillä olisi tietenkin ollut toinenkin, ilmainen vaihtoehto: muumimuki. Tunnen ihmisiä, jotka ovat sitä käyttämällä saaneet lapsen, mutta minä en jotenkin innostunut ajatuksesta. Ensinnäkin olen aina pelännyt, että lapsenteko voisi olla minulle vaikeaa (koska se on ollut niin vaikea lähisukulaisilleni ja ystävilleni). Sen takia ajattelin, että ainakin olisi hyvä aloittaa klinikalla. Silloin saisimme tietää, onko meillä kaikki kunnossa eli onko edes järkeä yrittää. Ajatus si

Mitä se kaikki sitten lopulta maksoi? Ihan tarpeeksi, vaikka onnistuimme nopeasti, joten hinta ei noussut hirveäksi. Vitsailimme silti, että nimeämme lapsen Visaksi, koska sillä se on maksettu. Älkää huoliko, ei me oltu tosissamme. Ei sentään niin hulluja olla. Jos haluat lukea, miten kaikki sujui, lue se täältä ja täältä . Näin voi käydä, jos käy ovulaation aikana hedelmöitysklinikalla ja antaa ruiskuttaa itseensä miljoonia siittiöitä. Alkutoimet Ensimmäinen käyntini ja verikokeet maksoivat minulle yhteensä 157 euroa. Käynti 88 euroa, verikokeista toinen 30 ja toinen 39 euroa. Sain tähän Kelalta korvauksia 31 euron edestä, muuten olisin joutunut maksamaan siis 188 euroa. Kiitos Kela tästä. Kuulemma johtui siitä, että ei suoraan liittynyt hedelmöitykseen. Seuraava käynti maksoi yhteensä 132,50 euroa. Lääkärin vastaanotto maksoi 51,5 euroa, ultraääni 81 euroa. Kela maksoi osan, joten maksoin 24,5 euroa vähemmän kuin ilman Kelaa olisin maksanut. Sitten kävin antamassa

Kerron tässä, miten lapsemme sai alkunsa. Sivuan myös vähän hintapuolta.  Hoidon alkupuolesta kirjoitin täällä .  Todelliset hinnat kerron kolmannessa postauksessa , jotta tästä ei tule liian sekava. Edessä on pitkä postaus. Tästä voi kuitenkin olla hyötyä jollekin, niinpä yritän olla perusteellinen. Tässä toisessa osassa käsittelen inseminaatiota eli keinohedelmöitystä. Niinpä sitten aloitettiin. Hoidot ovat oikeastaan suurimmaksi osaksi odottamista ja tikkuun pissaamista. Ensin odotetaan kuukautisia, sitten ovulaatiota. Sitten tuloksia. Ovulaatiota etsitään pissaamalla tikkuun, samoin raskautta. Käytin kolmenlaisia ovulaatiotikkuja. Ostin ensin apteekin halvimpia, mutta ne eivät toimineet. Sitten kokeilin Väestöklinikan omia, nekään eivät toimineet. Lopulta taivuin ja ostin kalleimpia eli Clear Blue -ovulaatiotestejä. Ei olisi kannattanut edes yrittää halvempia. Kyllä se vaan niin on, että Clear Blue -testit toimivat parhaiten, ainakin minulle. Ja samaa sanoi ystäväni, joka teki la

Olen aina kuvitellut lapseni tytöksi. En tiedä miksi. En ole toivonut tietoisesti tyttöä, mutta kun olen ajatellut, että saan lapsen, olen ajatellut sen tyttönä. "Sitten kun saan lapsen, opetan sille, että tytöt voivat tehdä mitä vain, kasvatan siitä vahvan, en pue sitä vaaleanpunaiseen, ellei se vaadi, kun se kasvaa, se löytää mun vanhoja vaatteita ja voi käyttää niitä, jos retro on silloinkin muotia, toivottavasti siitä ei tule pissis..." Näin siis jo kauan ennen meidän vauvaprojektia. Kun aloitimme tämän, vitsailimme lapsen isän kanssa, että toivomme tyttöä tai homopoikaa, koska eihän meillä ole mitään hajua heteropojista. Pikkuhiljaa lakkasin tavallaan ajattelemasta lapsen sukupuolta. Tärkeintä on, että meille tulee lapsi. Silti jännitti, kun menimme rakenneultraan. En jännittänyt hirveästi sitä, onko lapsi terve. Minusta on turha surra sellaista etukäteen enkä voinut oikein uskoa, että jotain olisi vialla. Sen sijaan jännitin, selviääkö sukupuoli. Olen alusta asti ol