Hän on täällä - ensimmäiset kuukaudet pilvessä

Olen ollut jo monta kuukautta äitinä, mutta yhtään postausta en ole saanut aikaiseksi. Siihen on monta syytä, mutta pääsyy on ollut se, että vauva on nukkunut aika huonosti. Olen siis ollut väsynyt. Aina kun lapsi on nukkunut, olen minäkin nukkunut tai ollut kärryttelemässä tai kaupungilla. Aivot eivät ole toimineet, kun olen ollut niin väsynyt.

Nyt kun poika alkaa olla jo viisi kuukautta, alkaa minullakin olla välillä omaa aikaa. Aiemmin hän nukkui vain, jos työnsin häntä kärryissä, ajoin autolla tai nukuin hänen vieressään. Nyt hän nukkuu välillä pitkäänkin päiväunia omassa sängyssään. Pienet sille! 👏

Ihanat ystävät


Edellisessä postauksessani toivoin, että poikani saa synnyttyäänkin huomiota ja hänellä on rakastavia aikuisia ympärillä. Ainakin tähän mennessä toive on toteutunut. Kun hän syntyi, meillä kävi tosi kova vilske. Kaikki halusivat tulla katsomaan. Se oli mahtavaa!

Lapsen isä oli täällä syntymän jälkeen melkein neljä viikkoa. Mehän emme ole ikinä asuneet yhdessä. Kerran olimme kaveriporukalla viikon Nykissä ja asuimme neljästään samassa hotellihuoneessa. Sen tiiviimmin emme ole koskaan olleet yhdessä. Vähän jännitti miten käy. Hän kun ei ole juuri koskaan asunut kenenkään kanssa (kerran sillä oli vuoden tai pari kämppis) ja on todella tottunut omiin kuvioihinsa. Ja olenhan minäkin asunut todella kauan jo yksin.

Yhteisasuminen meni yllättävän jouhevasti. Mutta onneksi niitä vieraita kävi. Alkoi jutunaiheet loppua, kun kahdestaan täällä kyhjötettiin ja vauvahan vain nukkui suurimman osan aikaa. Vieraat toivat kivan vaihtelun lisäksi myös ruokaa. Se oli tosi hienoa! Olin aina ajatellut rotinat jonain kakkuina ja pullina, mutta ystäväni ja veljeni tulivat tänne puolisoidensa kanssa kokkaamaan ja toinen ystäväni toi äitinsä kanssa ison vuoallisen ruokaa. Ne tulivat tarpeeseen. Suosittelen siis rotinoiksi ruokaa herkkujen sijaan.

Parasta oli, että vierailut eivät jääneet ensimmäisiin viikkoihin. Minä tarvitsin ystäviä etenkin sen jälkeen, kun lapsen isä palasi töihin. Osa ystävistäni on tullut toiselta puolelta Suomea varta vasten tätä varten! Kiitos ihanat!!!

Kumppanuusvanhemmuuden alku


En olisi mitenkään pärjännyt täällä sairaalasta kotiutumisen jälkeen yksin. Onneksi lapseni isä oli tosiaan täällä. Jouduin nimittäin sektioon. Olisi se varmaan muutenkin ollut vaikeaa, mutta kun en voinut juuri liikkua, kun sattui niin paljon. Ja jos jotain tipahti maahan, en saanut sitä nostettua. Niinpä sitten pompotin tahtomattani häntä. "Voitko nostaa tuon lattialle tippuneen liinan. Ojennatko tuon vieressäni olevan lasin...." Onneksi hänellä ei mennyt hermot tai ainakaan hän ei sitä näyttänyt.

Sairaalassa kaikki meni myös hyvin. Synnytys kesti puolitoista vuorokautta, mutta tunsin olevani hyvissä käsissä. Ystäväni ei panikoinut, vaikka olin sitä pelännyt. Hän pysyi rauhallisena (tai siis esitti hyvin). Kerran hän ilmoitti lähtevänsä jaloittelemaan ja kertoi myöhemmin, ettei vain kestänyt enää katsoa, kun minulla oli niin kauheat kivut.

Minulle  äidiksi tuleminen on ollut yllättävän luontevaa. Pelkäsin, että menen jotenkin sekaisin hormonien vuoksi, mutta niin ei onneksi käynyt. Lapsen isä sen sijaan meni aika sekaisin. Ymmärrän, että tämä oli hänelle suurempi asia, koska hän ei ollut kuvitellut, että hän voisi ikinä isäksi tulla, vaikka se olikin hänen salainen, suuri haaveensa. Silti oli vaikea ymmärtää, kun hän tärisi kuin haavanlehti, kun lapsi hänelle annettiin syliin. Hän myös itki monta kertaa ensimmäisen viikon aikana ja oli muutenkin aivan sekaisin. Onneksi minun äitini oli tullut luokseni (katsomaan vauvaa, joka ei ollut sitten syntynytkään), joten kun olin laitoksella, hän piti ystäväni järjissään juttelemalla. Onneksi mun äiti on niin ihana.

Minun mielestäni meillä on mennyt nämä ensimmäiset kuukaudet todella hyvin. Hän tulee tänne viikonlopuiksi ja minä käyn välillä siellä viikolla. Huomaan toki, että minun on yhä välillä vaikea tajuta, kuinka eri tavalla suhtaudumme lapseen. Minulle hän on luonteva osa elämää, kun taas hänen isänsä ottaa hänestä koko ajan kuvia kuin eksoottisesta eläimestä (toki minäkin otan, mutta en läheskään niin paljon). Hänen puolestaan on vaikea ymmärtää joitain minun tapojani ja hänelle tuli yllätyksenä, kuinka vaikea hänen on kestää tätä välimatkaa ja erossa oloa.

Olemme hyvin erilaisia ihmisiä ja koska emme ole pariskunta, emme ole tottuneet erilaisuuteemme. Emme me oikeasti edes olisi pariskunta, vaikka hän olisi hetero tai minä mies. Emme sopisi lainkaan yhteen. Uskon kuitenkin, että vanhempina täydennämme toisiamme. Minä olen se hunsvotti, joka villitsee lasta ja välillä saattaa unohtaa hänen harrastuksensa. Hän on se, joka opettaa pojalle järjestelmällisyyttä ja varovaisuutta ja pitää huolen, että muistamme mennä sovittuihin tapaamisiin. Hänelle kuuluu myös askartelu. Olen siinä aivan surkea!

Nyt pitää lopettaa. Ei näemmä olleet pitkät päiväunet. Parikymmentä minsaa. Heräsi yskimään. Penteleen flunssa.

ps. Nelonen tekee ohjelmaa, jossa etsitään pareja, jotka sopisivat kumppanuusvanhemmiksi. Ilmeisen muodikas termi, kun Hesarikin siitä on tekemässä juttua. Mehän olemme ihan edelläkävijöitä!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sinkkuäiti ja sen anoppi

Mistä aikaa mihinkään?