Miten valita lapselle isä?
Olin päättänyt jo vuosia sitten, että jos 35-vuotiaana en ole parisuhteessa, minun pitää alkaa miettiä vakavasti, olenko valmis hankkimaan lapset yksi tai jättää ne kokonaan tekemättä. Ajatus tuntui silloin alle 30-vuotiaana hyvältä. Olihan määräaikaan vielä käsittämättömän pitkä aika.
Minulle on aina ollut itsestään selvää, että haluan lapsia. Mielellään kaksi tai kolme. Ja tietenkin ne pitää tehdä nuorena. Seurustelin melkein kolmekymppiseksi lähes aina. Kun sitten erosin miehestä, jonka kanssa olin oikeasti luullut perustavani perheen, tajusin, että en tee lapsia nuorena. Ei kuitenkaan käynyt mielessä, että en myöskään enää löydä ketään, jonka kanssa voisin lapsia tehdä.
Syytän tästä kaikesta huonoa miesmakuani. Toisin kuin monella muulla, miesmakuni on vain huonontunut iän myötä. Harvat kiinnostukseni kohteet osoittautuvat varatuiksi ("On vaan niin kivaa sun kanssa säätää.") tai sitoutumiskammoisiksi ("Olen vasta 37-vuotias, liian nuori sitoutumaan.").
Niinpä sitten tuli se päivä, jolloin täytin 35, eikä miestä näkynyt mailla eikä halmeilla.
Olin juuri saanut elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan (Jee!), muuttanut sen perässä vieraalle ja aika tylylle paikkakunnalle ja ostanut itselleni uuden asunnon. Asunto tietenkin kaipasi pientä remonttia, ja tajusin, että kaikki vähäiset säästöni menevät siihen, eikä riitäkään.
Minulla on hyvä ystävä, jonka olen tuntenut 10-vuotiaasta asti. Menin silloin samalle luokalle hänen kanssaan. Yläasteella päädyimme yhteiseen harrastukseen. Meillä oli tiivis ystäväporukka koko teini-iän. Hän on yksi läheisimpiä ystäviäni.
Ystäväni on kiinnostunut sisustamisesta ja hänkin on minun laillani aina rahaton. Niinpä soitin hänelle ja valitin, etten osaa päättää edes keittiön värejä, saati kaikkia materiaaleja tai mistä keittiön tilaan. Kun pääsin valituksessani vauhtiin, avauduin, kuinka kaikki rahani menevät remonttiin ja nyt on se vuosi, kun minun pitäisi päättää lapsiasiasta. Ja jos haluan lapsen yksin, se tulee kauhean kalliiksi, eikä minulla ole siihen varaa.
"Tai voit pyytää minua apuun", hän totesi.
Olihan siitä puhuttu. Tai siis vitsailtu. Olin sanonut monta kertaa perheelleni ja yhteisille ystävilleni, että pyydän häntä apuun, jos päätän tehdä lapsen yksin. Emme olleet kuitenkaan koskaan oikeasti puhuneet asiasta vakavasti.
En kuitenkaan ollut valmis keskustelemaan asiasta lopullisesti ihan vielä.
"Minun pitää päättää keittiön kaappien väri. En minä voi alkaa nyt valita lapselleni isää", ilmoitin hänelle.
Leikittelimme ajatuksella kyllä vähän aikaa, mutta päätimme siirtää lopullista päätöstä kesän yli, jotta minun remonttini ehtii valmistua. Eihän tuollaista asiaa edes voi päättää puhelimessa. Pitäisi olla kasvokkain juttelemassa.
Kaikesta huolimatta tuon puhelun jälkeen molemmille oli selvää, että me tehdään tämä. Meidän yhteinen projekti. Syksyn keskustelu oli vain muodollisuus. Siinä päätettiin raha-asioista ja kumpi soittaa klinikalle seuraavalla viikolla.
ps. Keittiöstä tuli ihan hieno.
Minulle on aina ollut itsestään selvää, että haluan lapsia. Mielellään kaksi tai kolme. Ja tietenkin ne pitää tehdä nuorena. Seurustelin melkein kolmekymppiseksi lähes aina. Kun sitten erosin miehestä, jonka kanssa olin oikeasti luullut perustavani perheen, tajusin, että en tee lapsia nuorena. Ei kuitenkaan käynyt mielessä, että en myöskään enää löydä ketään, jonka kanssa voisin lapsia tehdä.
Syytän tästä kaikesta huonoa miesmakuani. Toisin kuin monella muulla, miesmakuni on vain huonontunut iän myötä. Harvat kiinnostukseni kohteet osoittautuvat varatuiksi ("On vaan niin kivaa sun kanssa säätää.") tai sitoutumiskammoisiksi ("Olen vasta 37-vuotias, liian nuori sitoutumaan.").
Niinpä sitten tuli se päivä, jolloin täytin 35, eikä miestä näkynyt mailla eikä halmeilla.
Olin juuri saanut elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan (Jee!), muuttanut sen perässä vieraalle ja aika tylylle paikkakunnalle ja ostanut itselleni uuden asunnon. Asunto tietenkin kaipasi pientä remonttia, ja tajusin, että kaikki vähäiset säästöni menevät siihen, eikä riitäkään.
Minulla on hyvä ystävä, jonka olen tuntenut 10-vuotiaasta asti. Menin silloin samalle luokalle hänen kanssaan. Yläasteella päädyimme yhteiseen harrastukseen. Meillä oli tiivis ystäväporukka koko teini-iän. Hän on yksi läheisimpiä ystäviäni.
Ystäväni on kiinnostunut sisustamisesta ja hänkin on minun laillani aina rahaton. Niinpä soitin hänelle ja valitin, etten osaa päättää edes keittiön värejä, saati kaikkia materiaaleja tai mistä keittiön tilaan. Kun pääsin valituksessani vauhtiin, avauduin, kuinka kaikki rahani menevät remonttiin ja nyt on se vuosi, kun minun pitäisi päättää lapsiasiasta. Ja jos haluan lapsen yksin, se tulee kauhean kalliiksi, eikä minulla ole siihen varaa.
"Tai voit pyytää minua apuun", hän totesi.
Olihan siitä puhuttu. Tai siis vitsailtu. Olin sanonut monta kertaa perheelleni ja yhteisille ystävilleni, että pyydän häntä apuun, jos päätän tehdä lapsen yksin. Emme olleet kuitenkaan koskaan oikeasti puhuneet asiasta vakavasti.
En kuitenkaan ollut valmis keskustelemaan asiasta lopullisesti ihan vielä.
"Minun pitää päättää keittiön kaappien väri. En minä voi alkaa nyt valita lapselleni isää", ilmoitin hänelle.
Leikittelimme ajatuksella kyllä vähän aikaa, mutta päätimme siirtää lopullista päätöstä kesän yli, jotta minun remonttini ehtii valmistua. Eihän tuollaista asiaa edes voi päättää puhelimessa. Pitäisi olla kasvokkain juttelemassa.
Kaikesta huolimatta tuon puhelun jälkeen molemmille oli selvää, että me tehdään tämä. Meidän yhteinen projekti. Syksyn keskustelu oli vain muodollisuus. Siinä päätettiin raha-asioista ja kumpi soittaa klinikalle seuraavalla viikolla.
ps. Keittiöstä tuli ihan hieno.
Kommentit
Lähetä kommentti