Surutyö siitä, että ydinperhe jäi hankkimatta

En ole puhunut hirveästi tekemästäni surutyöstä läheisilleni. Se olisi tuntunut oudolta, koska lapsi on niin iloinen asia. Lapsensaantiprosessiin kuului kuitenkin surutyö siitä, että kaikki ei mennyt niin kuin olin aina haaveillut. En löytänyt elämäni miestä, muuttanut hänen kanssaan yhteen silmittömästi rakastuneena, mennyt kihloihin ja naimisiin ja päättänyt sitten hänen kanssaan, että hankitaan lapsi.

Niinhän sen piti mennä. Eikö?

Kun ensimmäisen kerran puhuimme lapseni isän kanssa tästä aiheesta, päätimme jatkaa keskustelua vakavammin kesän jälkeen. Sain siis 3-4 kuukauden aikalisän. Oli sellainen olo, että nyt se mies täytyy löytää, muuten joudun tekemään lapsen yksin. Se oli jännä tunne. Ikään kuin pakokauhua. Ei se ollut löytynyt siihenkään asti, eikä paniikki auttanut löytämään ketään. Yhden luulin tavanneeni, mutta kävikin ilmi, että hän oli varattu.

Syksyllä kun miestä ei ollut löytynyt, kävimme ystäväni kanssa Keskustelun. Seuraavalla viikolla aloitamme. Sen jälkeen syöksyin Tinderiin paniikissa. Pakkohan täältä on joku löytyä! Totta kai tiesin järjellä, että olin typerä enkä edes aloittanut keskustelua kenenkään kanssa, mutta selasin silti Tinder-tarjontaa tuntikausia. Se oli ehkä vain tapa purkaa pelkoa.

Ai mitäkö pelkäsin? Että jään yksin. Että en enää koskaan rakastu. Etten enää koskaan harrasta seksiä tai tunne hellää kosketusta. Minusta tulee yksinhuoltajaäiti. Jos miehen löytäminen näin normisinkkunakin on vaikeaa, kuinka mahdotonta sen täytyy olla yksinhuoltajana? Ja entä jos en jaksa? Jos en pysty tähän?

Yksinjäämisen pelosta pystyin onneksi puhumaan ystävieni kanssa. Puhuminen helpottaa aina. Se auttaa laittamaan ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin. Onhan minulla monia lapsellisia kavereita, jotka ovat eronneet ja löytäneet nopeasti uuden. Monet vakuuttivat, että perheellisen on helpompi lyöttäytyä yhteen toisen perheellisen kanssa. Hyppään siis vain suoraan toiselle kierrokselle lapsen kanssa. Mene ja tiedä. Se kuitenkin helpotti jotenkin oloani. Hoitojen alkaessa kunnolla, poistin Tinderin. Olisihan se ollut vähän vaikeaa selittää, että "joo, tässä olen hankkimassa toisen miehen kanssa lasta, mutta ei meillä ole mitään romanttista meneillään, sehän on homo. Sua ei varmaan haittaa."

Kerran kävin treffeillä syksyllä. Pyyntö tuli mieheltä, jonka olin tavannut harrastuksen kautta. Tavallaan tiesin, että hän ei kiinnosta minua, mutta koska vaatii rohkeutta pyytää, menin kahville hänen kanssaan. Ja eihän sitä koskaan tiedä. Toisaalta oli huono omatunto. Entä jos mies onkin mukava? Entä jos kiinnostun? Mitä sanon ystävälleni? Mitä me tehdään hoitojen kanssa?

Kun tulin raskaaksi, olin aluksi hieman haikea. Ajattelin, kuinka eri tavalla voisin keskustella raskausasioista mieheni kanssa. Nyt minun piti aina soittaa jollekin, jos halusin puhua. Toisaalta ei ollut vielä mitään puhuttavaa. Tiesin olevani raskaana, mutta siinä se oli. En osannut puhua asiasta. Ehkä oman rakkaan kanssa tilanne olisi toisin? Hän jakaisin innostuksen ja jännityksen, joita ei osaisi vielä sanoin kuvailla. Muutaman kerran mietin, miten mies silittäisi välillä vatsaani onnellisena ja rakastavasti. Se oli surullista.

Yllättävän nopeasti kuitenkin tähän tottui. En ole enää pitkään aikaan miettinyt, millaista olisi, jos olisin saamassa lasta parisuhteessa. Ajatus ei enää sureta. En oikeastaan ole miettinyt miehiä juurikaan viime aikoina. Lomallani sattunut pieni lomaromanssi auttoi. Jotenkin se, että joku piti minua kauniina, hauskana, älykkäänä ja seksikkäänä pitkästä aikaa, muistutti minua siitä, että sitähän minä olen. Tällä tiedolla elän varmaan helposti ensi vuoteen. (Miksi ihmeessä minä, itsenäinen nainen tarvitsen vieraan miehen muistuttamaan minua tästä?!?!?)

En ole edes kaivannut kosketusta. Miehet ja suhteet ovat jotenkin täysin sivuseikka nyt. Elän kai omassa raskauskuplassani. Tänne ei tarvitse miesten tulla sotkemaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän on täällä - ensimmäiset kuukaudet pilvessä

Sinkkuäiti ja sen anoppi

Mistä aikaa mihinkään?