Se on poika! Apua!

Olen aina kuvitellut lapseni tytöksi. En tiedä miksi. En ole toivonut tietoisesti tyttöä, mutta kun olen ajatellut, että saan lapsen, olen ajatellut sen tyttönä. "Sitten kun saan lapsen, opetan sille, että tytöt voivat tehdä mitä vain, kasvatan siitä vahvan, en pue sitä vaaleanpunaiseen, ellei se vaadi, kun se kasvaa, se löytää mun vanhoja vaatteita ja voi käyttää niitä, jos retro on silloinkin muotia, toivottavasti siitä ei tule pissis..."

Näin siis jo kauan ennen meidän vauvaprojektia. Kun aloitimme tämän, vitsailimme lapsen isän kanssa, että toivomme tyttöä tai homopoikaa, koska eihän meillä ole mitään hajua heteropojista. Pikkuhiljaa lakkasin tavallaan ajattelemasta lapsen sukupuolta. Tärkeintä on, että meille tulee lapsi.

Silti jännitti, kun menimme rakenneultraan. En jännittänyt hirveästi sitä, onko lapsi terve. Minusta on turha surra sellaista etukäteen enkä voinut oikein uskoa, että jotain olisi vialla. Sen sijaan jännitin, selviääkö sukupuoli. Olen alusta asti ollut sitä mieltä, että haluan tietää sukupuolen, jos se vain on mahdollista. Tajusin, että tarvitsen sopeutumisaikaa, jos tulossa on poika.

Todella monet olivat ehtineet kertoa minulle jo olevansa vakuuttuneita, että minulle tulee poika. Ihan mitä vain sanoin raskaudestani, saattoi aiheuttaa syyn epäillä poikaa. Lapsen potkut tuntuvat ensin alavatsassa, poika. Väsyttää, poika. Vatsa kasvaa nopeasti, poika. Ei tee mieli teetä, poika.... Alkoi ärsyttää aika paljon. Vastarinnan kiiski minussa heräsi. En halunnut joutua myöntämään, että he ovat oikeassa. Ensimmäistä kertaa huomasin tietoisesti toivovani, että lapsi olisi tyttö. Myönnän, todella typerä syy.

Rakenneultrassa ei kuitenkaan jäänyt mikään epäselväksi. Jalkojen välissä näkyi ylimääräistä. Se on poika! Lapsen isä näytti siltä, että ei tiedä, miten päin olisi. Poskilihakset meinasivat nyrjähtää, kun se hymyili niin leveästi. Varmaan olisi hihkunut ja hyppinyt, muttei kehdannut. Minun oloni oli jotenkin tyhjä.

Poika. Mitä sellaiselle tehdään?

Työkaverit kyselivät heti, kumpi on tulossa. En halunnut puhua asiasta. Äiti lähetteli viestejä ja vaati tietää. Jätin ne huomiotta. Tyttö oli ollut minulla niin kauan mielessä, että pojan saaminen tuntui jotenkin järkyttävän. En ymmärrä miksi.

Huomasin ihmeekseni, kuinka stereotyyppinen kuva minulla on pojista. Se on huvittavaa, koska olen kasvanut aika erilaisten poikien kanssa. Minua esimerkiksi kiinnostivat pikkuautot aina enemmän kuin veljeäni. Lapsena parhaat ystäväni olivat poikia. Silti kun ajattelen pikkupoikia, ajattelen sotaleikkejä, jalkapalloa, autoja, pärinää, rajuja leikkejä... Miksi ajattelen, että tytöt kasvatetaan sukupuolineutraalisti, mutta sitten pojan kohdalla ajattelen niin stereotyyppisesti? Hävettää.

Olen jo pikkuhiljaa alkanut sisäistää, että sisälläni kasvaa pieni mies. Alkujärkytys on väistynyt. Katselen pieniä poikia ja aikuisia miehiä ja mietin, että tuollaisen haluan omastani kasvattaa, miten se tehdään. En vielä tiedä. Varmaan samalla tavalla kuin tyttökin: rakastamalla, tukemalla, asettamalla turvalliset rajat ja kuuntelemalla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän on täällä - ensimmäiset kuukaudet pilvessä

Näitä asioita en raskaudesta jää kaipaamaan - ja näitä jään

Sinkkuäiti ja sen anoppi