Viimeistä viikkoa viedään - kohta alkaa kova arki
Olipa kesä! Ihan mahtavaa! Olimme ehkä kaksi viikkoa kotona, ja silloinkin meillä oli seuraa. Reissasimme ympäri Suomea ja olimme kyläluutina, kun kerta vielä voimme. Ensi kuussa alkaa työt. Sitten ei taideta liikkua pitkään aikaan enää mihinkään.
Minusta on tullut pienen pojan äiti. Ei ole enää vauvaa. Se melkein juoksee jo, keittää leikisti puuroa ja vitsailee. Eihän se puhua osaa, mutta sen mielestä on hauskaa käydä hakemassa koiran ruokakupista nappuloita niin, että joku sen huomaa (jos ei muuten huomata, se kiljuu merkiksi). Sitten on hauskaa, kun äiti tai isä toruu ja käskee sylkemään nappulat ulos. Kaikenlainen muunlainenkin kielletyn tekeminen on hirmuisen vitsikästä.
Kun palasimme kotiin, tajusin, kuinka kova meno pojalla jo on, ja aloin tajuta, miksi monet sanovat, kuinka kiva on mennä töihin lepäämään. Silti jännittää palata töihin. Ei enää päiväunia. Välillähän olen nukkunut kahdetkin päikkärit, jos on yö mennyt huonosti. Ja missä välissä näen enää ketään? Ja olisihan se kiva viettää aikaa lapseni kanssa eikä vain hakea se hoidosta, käytää koira ulkona, syöttää lapsi, viedä se pesulle ja sitten nukkumaan.
Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että muillakin on lapsia ja he käyvät silti töissä ja selviävät hengissä. Ja minä jopa olen joskus nähnytkin heitä.
Olen kirjoittanut kesän aikana mielessäni varmaan kymmenen blogitekstiä. Yhtään en ole kuitenkaan saanut kirjoitettua koneelle. Yksi syy on ollut se, että mun kone on ollut rikki. Nyt sain hankittua uuden. Onpa hienoa, kun ohjelman avaamisessa ei mene kymmentä minuuttia. Suosittelen.
Minusta on tullut pienen pojan äiti. Ei ole enää vauvaa. Se melkein juoksee jo, keittää leikisti puuroa ja vitsailee. Eihän se puhua osaa, mutta sen mielestä on hauskaa käydä hakemassa koiran ruokakupista nappuloita niin, että joku sen huomaa (jos ei muuten huomata, se kiljuu merkiksi). Sitten on hauskaa, kun äiti tai isä toruu ja käskee sylkemään nappulat ulos. Kaikenlainen muunlainenkin kielletyn tekeminen on hirmuisen vitsikästä.
Kun palasimme kotiin, tajusin, kuinka kova meno pojalla jo on, ja aloin tajuta, miksi monet sanovat, kuinka kiva on mennä töihin lepäämään. Silti jännittää palata töihin. Ei enää päiväunia. Välillähän olen nukkunut kahdetkin päikkärit, jos on yö mennyt huonosti. Ja missä välissä näen enää ketään? Ja olisihan se kiva viettää aikaa lapseni kanssa eikä vain hakea se hoidosta, käytää koira ulkona, syöttää lapsi, viedä se pesulle ja sitten nukkumaan.
Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että muillakin on lapsia ja he käyvät silti töissä ja selviävät hengissä. Ja minä jopa olen joskus nähnytkin heitä.
Olen kirjoittanut kesän aikana mielessäni varmaan kymmenen blogitekstiä. Yhtään en ole kuitenkaan saanut kirjoitettua koneelle. Yksi syy on ollut se, että mun kone on ollut rikki. Nyt sain hankittua uuden. Onpa hienoa, kun ohjelman avaamisessa ei mene kymmentä minuuttia. Suosittelen.
Kommentit
Lähetä kommentti