Kumppanuusvanhemmuus: parisuhde ilman parisuhdetta
En ehkä ihan tajunnut, kuinka paljon aikaa vietän lapseni isän kanssa nyt, kun lapsi on täällä. Vaikka olemme olleet ystävät lapsuudesta saakka, emme ole koskaan viettäneet (tietenkään) näin paljon aikaa yhdessä. Siinä on ollut hieman opettelemista.
Yhdessäolo alkoi kolmen ja puolen viikon symbioosilla, kun vauva syntyi. Ystäväni otti kaikki mahdolliset isyysvapaat ja pari säästössä ollutta kesälomapäivää käyttöönsä ja tuli tänne. En olisi pärjännyt ilman häntä. Etenkään koska minulle tehtiin sektio, mutta en varmaan muutenkaan. Mutta oli se silti vähän erikoista, kun hän vain oli täällä koko ajan. Olimme niin iloisia jokaisesta vieraasta, koska puhuttava alkoi loppua. Ihme kyllä ainakaan minulla ei mennyt hermot lainkaan. Jos hänellä meni, hän osasi peittää sen hienosti.
Jokainen nainen haluaisi sellaisen miehen, kuin lapseni isä on. Asuntoni ei ole koskaan ollut niin siisti kuin hänen täällä ollessa. Hän teki ruokaa minulle, kantoi vettä eteeni, nosti tavaroita, käytti koiran ulkona ja vaihtoi vaippoja. Nyt hän tulee tänne joka viikonloppu, ja koska hän herää meitä aiemmin eikä nuku päiväunia (en ymmärrä yhtään), hän käyttää aikansa siivoamalla minun keittiötäni (!!!!), järjestelemällä paikkoja ja käyttämällä koiran ulkona. Sinänsä ihan hyvä, että hän oli täällä niin pitkään aluksi. Hän tietää, mikä kuuluu mihinkin ja osaa olla kuin kotonaan.
Vielä emme ole tapelleet, mutta meillä on ollut yksi "kehityskeskustelu". Yhtenä yönä, kun vauva valvotti meitä taas, vauvan isä romahti hieman ja alkoi avautua. Hän kysyi, luotanko häneen lainkaan. Kävi ilmi, että hän oli kokenut monet asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Minun mielestäni hän oli tosi hyvä vauvan kanssa, vaikka meillä molemmilla oli tosi paljon opittavaa. Hän ei vain tajunnut, kuinka vaikeaa minulle oli kuunnella vauvan itkua. Kun vauva itki ja minä olin eri huoneessa, kävin katsomassa, mikä siellä on hätänä, vaikka vauva olikin isänsä kanssa. Saatoin myös sanoa, miten kannattaisi tehdä. Minä ajattelin, että kun hän on vain pari päivää viikossa vauvan kanssa, minun kannattaa vinkata, miten toimia. Hän oli sitä mieltä, että hänen pitää löytää oma tapansa toimia.
Olihan hän oikeassa siinä, etten luottanut häneen. Siis ihan aluksi. Enhän luottanut itseenikään. Tiesin, että emme tiedä vauvasta mitään. Ja hän vielä vähemmän kuin minä, koska hän ei ole koskaan oikeastaan ollut lasten kanssa. Mutta toisaalta minä uskoin, että opimme, myös hän. Ja niinhän siinä kävi. Kun aluksi hänen kätensä tärisivät holtittomasti (en liioittele), kun vauva annettiin hänelle, viikon jälkeen tärinä oli jo lakannut. Vaipan vaihto alkoi toisella viikolla sujua jo kuin vanhalta tekijältä. Tai no, ainakin ihan hyvin. Selvästi isot kädet, pieni annos hermostuneisuutta ja ylivarovaisuutta ja pieni vauva eivät ole ihan helpoin yhtälö.
Kun olen jutellut parisuhteessa olevien kavereideni kanssa, he ovat kertoneet, että heillä on ollut samanlaisia ongelmia miehensä kanssa. Miehet ovat siis kokeneet, että vaimot eivät luota heihin vauvan kanssa ja neuvovat heitä liikaa. Oli jännä huomata, että meillä on samanlaisia ongelmia, vaikka emme ole pariskunta.
Minusta tuntuu, että meidän pitäisi pian pitää toinen kehityskeskustelu. Uskon, että lapsen isää häiritsee moni asia, mutta hän ei vain sano niistä. Totta kai olen ärsyttävä. Myönnän sen. Besserwisseröin, määräilen ja päsmäröin. En tietenkään tahallani, mutta myöhemmin aina huomaan, että taisi sillä toisella muuten ärsyttää, kun toimin noin.
Lapsen isä on todella ylivarovainen. Minä taas kaikkea muuta. Minua välillä oikein ärsyttää, kun hän varmistelee ihan kaikkea. Hän taas ei ihan ymmärrä minun ehkä liiankin rempseää asennettani. Se on kuitenkin pieni juttu. Voimme nauraa sille. Onneksi.
Välimme ovat yhä siis hyvät eikä lapsi ole tuhonnut tai edes tehnyt säröä ystävyyteemme. Pikemminkin ystävyytemme on vahvistunut. Ehkä joskus tappelemme. Se on kyllä aika epätodennäköistä, koska olemme molemmat aika konfliktikammoisia. Mutta jos tappelemme, uskon, että se ei riko välejämme, vaan ainoastaan puhdistaa ilmaa. Ainakin niin toivon.
Yhdessäolo alkoi kolmen ja puolen viikon symbioosilla, kun vauva syntyi. Ystäväni otti kaikki mahdolliset isyysvapaat ja pari säästössä ollutta kesälomapäivää käyttöönsä ja tuli tänne. En olisi pärjännyt ilman häntä. Etenkään koska minulle tehtiin sektio, mutta en varmaan muutenkaan. Mutta oli se silti vähän erikoista, kun hän vain oli täällä koko ajan. Olimme niin iloisia jokaisesta vieraasta, koska puhuttava alkoi loppua. Ihme kyllä ainakaan minulla ei mennyt hermot lainkaan. Jos hänellä meni, hän osasi peittää sen hienosti.
Jokainen nainen haluaisi sellaisen miehen, kuin lapseni isä on. Asuntoni ei ole koskaan ollut niin siisti kuin hänen täällä ollessa. Hän teki ruokaa minulle, kantoi vettä eteeni, nosti tavaroita, käytti koiran ulkona ja vaihtoi vaippoja. Nyt hän tulee tänne joka viikonloppu, ja koska hän herää meitä aiemmin eikä nuku päiväunia (en ymmärrä yhtään), hän käyttää aikansa siivoamalla minun keittiötäni (!!!!), järjestelemällä paikkoja ja käyttämällä koiran ulkona. Sinänsä ihan hyvä, että hän oli täällä niin pitkään aluksi. Hän tietää, mikä kuuluu mihinkin ja osaa olla kuin kotonaan.
Vielä emme ole tapelleet, mutta meillä on ollut yksi "kehityskeskustelu". Yhtenä yönä, kun vauva valvotti meitä taas, vauvan isä romahti hieman ja alkoi avautua. Hän kysyi, luotanko häneen lainkaan. Kävi ilmi, että hän oli kokenut monet asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Minun mielestäni hän oli tosi hyvä vauvan kanssa, vaikka meillä molemmilla oli tosi paljon opittavaa. Hän ei vain tajunnut, kuinka vaikeaa minulle oli kuunnella vauvan itkua. Kun vauva itki ja minä olin eri huoneessa, kävin katsomassa, mikä siellä on hätänä, vaikka vauva olikin isänsä kanssa. Saatoin myös sanoa, miten kannattaisi tehdä. Minä ajattelin, että kun hän on vain pari päivää viikossa vauvan kanssa, minun kannattaa vinkata, miten toimia. Hän oli sitä mieltä, että hänen pitää löytää oma tapansa toimia.
Olihan hän oikeassa siinä, etten luottanut häneen. Siis ihan aluksi. Enhän luottanut itseenikään. Tiesin, että emme tiedä vauvasta mitään. Ja hän vielä vähemmän kuin minä, koska hän ei ole koskaan oikeastaan ollut lasten kanssa. Mutta toisaalta minä uskoin, että opimme, myös hän. Ja niinhän siinä kävi. Kun aluksi hänen kätensä tärisivät holtittomasti (en liioittele), kun vauva annettiin hänelle, viikon jälkeen tärinä oli jo lakannut. Vaipan vaihto alkoi toisella viikolla sujua jo kuin vanhalta tekijältä. Tai no, ainakin ihan hyvin. Selvästi isot kädet, pieni annos hermostuneisuutta ja ylivarovaisuutta ja pieni vauva eivät ole ihan helpoin yhtälö.
Kun olen jutellut parisuhteessa olevien kavereideni kanssa, he ovat kertoneet, että heillä on ollut samanlaisia ongelmia miehensä kanssa. Miehet ovat siis kokeneet, että vaimot eivät luota heihin vauvan kanssa ja neuvovat heitä liikaa. Oli jännä huomata, että meillä on samanlaisia ongelmia, vaikka emme ole pariskunta.
Minusta tuntuu, että meidän pitäisi pian pitää toinen kehityskeskustelu. Uskon, että lapsen isää häiritsee moni asia, mutta hän ei vain sano niistä. Totta kai olen ärsyttävä. Myönnän sen. Besserwisseröin, määräilen ja päsmäröin. En tietenkään tahallani, mutta myöhemmin aina huomaan, että taisi sillä toisella muuten ärsyttää, kun toimin noin.
Lapsen isä on todella ylivarovainen. Minä taas kaikkea muuta. Minua välillä oikein ärsyttää, kun hän varmistelee ihan kaikkea. Hän taas ei ihan ymmärrä minun ehkä liiankin rempseää asennettani. Se on kuitenkin pieni juttu. Voimme nauraa sille. Onneksi.
Välimme ovat yhä siis hyvät eikä lapsi ole tuhonnut tai edes tehnyt säröä ystävyyteemme. Pikemminkin ystävyytemme on vahvistunut. Ehkä joskus tappelemme. Se on kyllä aika epätodennäköistä, koska olemme molemmat aika konfliktikammoisia. Mutta jos tappelemme, uskon, että se ei riko välejämme, vaan ainoastaan puhdistaa ilmaa. Ainakin niin toivon.
Kommentit
Lähetä kommentti