Sinkkuäiti ja sen anoppi
En ole parisuhteessa, mutta minulla on silti anoppi. Tai siis "anoppi". Tarkoitan nyt lapsen isän äitiä.
Olen tiennyt hänet jo kauan, ihan lapsesta asti. Mehän olimme samalla luokalla ala-asteella pojan isän kanssa, joten totta kai tiesin hänen äitinsä. En kuitenkaan tuntenut häntä. Nyt on pakko opetella tuntemaan. Tai voihan sen tietenkin ajatella, että saan opetella tuntemaan. Onneksi hän on mukava.
Vaikka hän ei ole oikea anoppini, anopilta hän silti tuntuu. Meillä ei oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin poika, mutta sehän on tosi iso yhteinen asia. Anoppini on vain pari vuotta minun vanhempiani vanhempi, mutta tuntuu isovanhempieni ikätoverilta. Toisaalta se on ihan huvittavaa, koska hän tuntuu tutulta, kuin omalta mummoltani.
Olen pitänyt anoppiani ajan tasalla poikani elämästä lähettämällä hänelle kuvia ja videoita. Pojan isä ei ehkä tajua, kuinka tärkeitä ne ovat hänen äidilleen, joten hän ei niitä ymmärrä lähettää. Mikä minä olen heidän väleihinsä puuttumaan. Ei ole minun asiani. Onneksi.
Kutsuin anopin tänne. Tiesin, että hän haluaa tulla, muttei uskalla tuppautua. Ei halua olla vaivaksi. Minä vakuutin hänelle, että hänestä olisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Pyysin pojan isää kertomaan äidilleen, että olen puhunut, kuinka kiva olisi, jos hän tulisi tänne. Lisäksi valjastin vielä äitinikin mukaan. Onnistuin hankkeessani. Anoppi päätti tulla.
Ajoitus oli täydellinen. Poika alkoi tehdä taas hampaita ja oli niin kiukkuinen, etten tiedä, miten olisi jaksanut yksin. Anoppi oli täällä melkein viikon. Olin niin tyytyväinen. Helpotti elämää tosi paljon, kun kiukkuista lasta oli hoitamassa joku toinenkin.
Meidän välimme anopin kanssa ovat vielä aika kohteliaat, mutta toivottavasti ne pikkuhiljaa tästä lähenevät. Anoppini on niin onnellinen ainoasta lapsenlapsestaan. Se on suloista. Ja poika tykkäsi, kun joku oli hänen kanssaan koko ajan. Tietenkin. Hän on todella huomiota rakastava lapsi. Kaikki lapset tykkäävät toki huomiosta, mutta tämä poika tuntuu hakevan sitä koko ajan. Hän tuijottaa junassakin vieressä istuvia niin kauan kunnes saa heidän huomionsa, ja sitten hymyilee aurinkoisesti.
Olen onnellinen siitä, että pojallani on niin monia rakastavia läheisiä. Toivottavasti anoppini tulee toistekin käymään.
Olen tiennyt hänet jo kauan, ihan lapsesta asti. Mehän olimme samalla luokalla ala-asteella pojan isän kanssa, joten totta kai tiesin hänen äitinsä. En kuitenkaan tuntenut häntä. Nyt on pakko opetella tuntemaan. Tai voihan sen tietenkin ajatella, että saan opetella tuntemaan. Onneksi hän on mukava.
Vaikka hän ei ole oikea anoppini, anopilta hän silti tuntuu. Meillä ei oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin poika, mutta sehän on tosi iso yhteinen asia. Anoppini on vain pari vuotta minun vanhempiani vanhempi, mutta tuntuu isovanhempieni ikätoverilta. Toisaalta se on ihan huvittavaa, koska hän tuntuu tutulta, kuin omalta mummoltani.
Olen pitänyt anoppiani ajan tasalla poikani elämästä lähettämällä hänelle kuvia ja videoita. Pojan isä ei ehkä tajua, kuinka tärkeitä ne ovat hänen äidilleen, joten hän ei niitä ymmärrä lähettää. Mikä minä olen heidän väleihinsä puuttumaan. Ei ole minun asiani. Onneksi.
Kutsuin anopin tänne. Tiesin, että hän haluaa tulla, muttei uskalla tuppautua. Ei halua olla vaivaksi. Minä vakuutin hänelle, että hänestä olisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Pyysin pojan isää kertomaan äidilleen, että olen puhunut, kuinka kiva olisi, jos hän tulisi tänne. Lisäksi valjastin vielä äitinikin mukaan. Onnistuin hankkeessani. Anoppi päätti tulla.
Ajoitus oli täydellinen. Poika alkoi tehdä taas hampaita ja oli niin kiukkuinen, etten tiedä, miten olisi jaksanut yksin. Anoppi oli täällä melkein viikon. Olin niin tyytyväinen. Helpotti elämää tosi paljon, kun kiukkuista lasta oli hoitamassa joku toinenkin.
Meidän välimme anopin kanssa ovat vielä aika kohteliaat, mutta toivottavasti ne pikkuhiljaa tästä lähenevät. Anoppini on niin onnellinen ainoasta lapsenlapsestaan. Se on suloista. Ja poika tykkäsi, kun joku oli hänen kanssaan koko ajan. Tietenkin. Hän on todella huomiota rakastava lapsi. Kaikki lapset tykkäävät toki huomiosta, mutta tämä poika tuntuu hakevan sitä koko ajan. Hän tuijottaa junassakin vieressä istuvia niin kauan kunnes saa heidän huomionsa, ja sitten hymyilee aurinkoisesti.
Olen onnellinen siitä, että pojallani on niin monia rakastavia läheisiä. Toivottavasti anoppini tulee toistekin käymään.
Kommentit
Lähetä kommentti