Raskauden vaikein vaihe: odottaminen

Laskettu aika tuli ja meni. Nyt vain odotellaan. Tai siis onhan tässä odoteltu jo pari viikkoa, koska eihän sitä koskaan tiedä. Olen kyllä olettanutkin, että tämä raskaus menee yli, mutta eihän sitä täysin varmana voinut pitää.

En ole koskaan ollut kovin hyvä odottamisessa. Kärsivällisyys ei vain ole kuulunut minun hyveisiini. Olin kuullut, että monet naiset hermostuvat, kun synnytystä pitää odottaa, mutta olin ymmärtänyt, että se johtui siitä, että heillä on tukala olla ja he siksi haluaisivat synnytyksen jo alkavan. Minulla ei ole tukala olla. Olo on varsin mainio. Ainoastaan pää hajoaa.

Olen miettinyt, että varmaan tämä vaihe olisi helpompi, jos joko asuisin paikkakunnalla, jossa minulla olisi paljon ystäviä tai sitten minulla olisi mies. Varmaan parasta olisi, jos nuo molemmat olisivat totta. Jos mies tulisi neljän jälkeen kotiin, minulla olisi seuraa, voisimme tehdä jotain yhdessä. Ensimmäistä kertaa siis huomaan, että sinkkuudesta on tässä hommassa haittaa. Tai jos minulla olisi täällä paljon ystäviä, voisin vain sopia joka päivälle treffit jonkun kanssa. Nyt tuntuu, että olen nähnyt kaikki, joita vain voin täällä nähdä jo useamman kerran enkä viitsi häiritä heitä koko aikaa. Ihmiset ovat tässä iässä niin kiireisiä, ettei samaa ystävää yleensä nähdä viikon sisällä useita kertoja.

Pako Helsinkiin

Kävin Helsingissä viikonloppuna. Tulin siihen tulokseen, että on pakko päästä täältä pois. Ja jos synnytys alkaisi siellä, voisin vain rekrytä jonkun ystäväni tuomaan minut takaisin. Eihän ensisynnytyksessä pari tuntia tunnu missään. Olen valmistautunut siihen, että synnytys kestää varmaan noin vuorokauden, kuten äidilläni, siskollani ja lapsen isän äidilläkin aikoinaan, joten hyvin ehtisin Helsingistä takaisin. Ja ainahan pahan paikan tullen Helsingissäkin voi synnyttää.

Oli ihanaa päästä ihmisten ilmoille. Kävin baarissakin ja tapasin ihan uusia tyyppejä. Tuuletti kummasti päätä, mutta sitten piti palata takaisin odottamaan tänne. Se taisi olla viimeinen kerta Helsingissä ennen vauvan syntymää. En ehkä uskalla lähteä uudestaan.

Lapsen tulo pelottaa

Hajoilen tylsyyteen. Minusta ei vain ole tällaiseen. Onneksi kohta vauva tulee, ja kuten serkkuni lohdutti: "sitten sulla ei enää ikinä ole tylsää".

Tavallaan siis toivon, että synnytys alkaisi pian. Mutta sitten toisaalta vähän pelkään. En synnytystä, vaan sitä, kuinka paljon mun elämä muuttuu, koska sehän muuttuu täysin. Koska en osaa kuvitella edes, millaista siitä tulee, se pelottaa hieman. Siksi on toisaalta turvallista olla tässä olotilassa. Tämän olotilan tunnen.

Olen nyt kuitenkin päättänyt, että tästä kotona loikoilusta täytyy tulla loppu. Mun unirytmi on jo ihan sekaisin, kun tylsistyneenä vedän päikkäreitä joka päivä, ja olo on ihan samea, kun en tee juuri mitään.

Harkitsen vakavasti elokuviin menoa, mutta entä jos synnytys alkaa siellä tai pitää juosta koko ajan pissalla? En voi käydä edes pitkillä lenkillä, koska vessahätä voi yllättää milloin tahansa.

Onneksi keksin, että isän jäämistöstä löytyneet vhs-kasetit voi digitoida kirjastossa. Siellähän pääsee vessaan helposti. Tänään digitoin puolen tunnin videon vuodelta 1989. Vanhempani ovat siinä minun ikäisiäni. Hassua katsella heitä niin nuorina. Huomenna digitoin seuraavan videon, jossa minä olen enemmän esillä. Odotan innolla, miltä tuntuu katsoa itseään alle 10-vuotiaana.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vuosi äitinä - vuosi kumppanuusvanhemmuutta

Viimeistä viikkoa viedään - kohta alkaa kova arki

Pääsiäinen: perhettä, suklaata ja vauvanvaatteita