Kauhea valas vai hehkuva nainen?

Ei kannattaisi katsoa peiliin. Tähän tulokseen tulin aamulla. Olin kuullut etukäteen, että viimeisinä viikkoina voi tulla turvotusta myös kasvoihin, ja niinhän siinä kävi, että peilistä kurkisti todella pöhöttynyt nainen, jonka silmätkin olivat turvotuksen vuoksi pienentyneet.

Olen aina paheksunut raskaana olevia naisia, jotka haukkuvat ulkomuotoaan: kauhea valas, mursu, michelinukko... En ole ymmärtänyt, mikä tarve heillä on haukkua itseään. Hehän ovat raskaana. Syy heidän kokoonsa on hyvin selvä ja määräaikainen. Lisäksi yleensä nuo naiset ovat minun mielestäni olleet kauniita vauvamahansa kanssa.

Siksi järkytyinkin, kun kuukausi, pari sitten aloin itse ajatella samoin kuin nuo aiemmin paheksumani naiset. Minun piti oikeasti pitää kieleni kurissa, etten käyttänyt itsestäni noita ilmaisuja ääneen, leikkisästi toki, mutta ainahan siellä on jotain oikeaa tarkoitusta taustalla.

Kun tajusin, että minäkin olen alkanut saada tällaisia valas-ajatuksia, olin kauhuissani. Eihän minulle pitänyt käydä näin? Minähän pidän raskaana olevia naisia kauniina! Tiedän, että nämä parikymmentä ylimääräistä kiloa johtuvat raskaudesta ja ainakin suurin osa niistä häipyy. Ymmärrän tämän järjellä ajateltuna todella hyvin. Ja onhan se aika huvittavaa olla kauhistunut siitä, että olen kauhistunut omasta ulkomuodostani.

Lapseni isä ilmoitti pahaksi onnekseen juuri näiden valas-ajatusteni ilmaannuttua, että hän haluaisi meidän ottavan yhteisiä odotuskuvia. Ilmoitin, etten halua. Minulla ei todellakaan ollut kuvauksellinen olo. Pohdin asiaa kuitenkin pari tuntia ja peruin puheeni. Totesin, että eihän niitä kuvia tarvitse näyttää kenellekään, jos ne ovat kauheita. Niistä tuli upeita. Olen niistä todella onnellinen.



Mutta mikä sai (ja saa tavallaan yhä) minut ajattelemaan, että olen kauhea valas? Miksi muut näkevät minut, ainakin omien sanojensa mukaan, kauniina, hehkuvana ja seksikkäänä raskaana olevana naisena? Hormonit? Vai johtuuko se vain siitä, että tämä keho, joka minulla nyt on, on niin totaalisen vieras? En ole normaalisti tällainen ja siksi tätä on vaikea hyväksyä, vaikka syy onkin niin ilmeinen ja kaunis.

Onneksi on ystävät. Puhuin tuntemuksistani ystävälleni, joka teki niin kuin kuka tahansa järkevä ihminen tässä tilanteessa: sai ihan kauhean naurukohtauksen. Sen verran typeriä ajatukseni olivat. Olen onneksi nyt päässyt pahimman kauhistuksen yli. En silti halua nähdä, kun naamani pöhöttyy pöhöttymistään. Oletan nimittäin, että tämä vain pahenee tästä.

Onneksi hetken kuluttua vartaloni alkaa pienentyä. Saa nähdä, kuinka kauhuissani olen sitten, kun en näytäkään kahden kuukauden kuluttua siltä kuin ennen raskautta. Silloin minua saa kyllä lyödä jollain.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän on täällä - ensimmäiset kuukaudet pilvessä

Sinkkuäiti ja sen anoppi

Mistä aikaa mihinkään?