Olet raskaana homoystävällesi?! Mahtavaa!
Kuulin ystävältäni, että vieläkin on olemassa perheitä, jotka hylkäävät lapsensa sen takia, että nämä ovat homoseksuaaleja tai viimeistään, kun nämä haluavat perustaa oman perheen. Siis vuonna 2017!?
Minun on todella vaikea käsittää tätä. Olen toki hetero, mutta olen saamassa lasta homon kanssa, eli perheestäni tulee sateenkaariperhe. Olen kertonut asiasta täysin avoimesti kaikille ja vastaanotto on ollut lähinnä ihailevaa ja innostunutta. Jopa ultrassa kätilö (vai onko se sairaanhoitaja?) oli niin innoissaan, että hän printtasi kuusi kuvaa kaksin kappalein. "Tulipas niitä paljon. Älkää katselko niitä tuossa käytävällä, etteivät muut tule kateelliseksi."
Ymmärrän täysin, että ihmisiä kiinnostaa, miten lapseni on saanut alkunsa. On olemassa niin paljon vaihtoehtoja:
1. Olen yllättänyt kaikki ja pystynyt pitämään salassa vakavan parisuhteen (olen aika lörppö, ei onnistuisi).
2. Lapsi on vahinko yhden illan jutusta tai vastaavasta.
3. Lapsi ei ole vahinko yhden illan jutusta tai vastaavasta (olisinko huijannut miestä?).
4. Kävin klinikalla ostamassa siittiöitä.
5. Tein lapsen yhdessä homokaverini kanssa muumimukitekniikalla.
6. Tein lapsen yhdessä homokaverini kanssa klinikalla.
Eihän juuri kukaan kehtaa kysyä, vaikka selvästi heitä kiinnostaa. Niinpä olen kertonut avoimesti, että lapsen isä on homoystäväni. Sen jälkeen ihmiset ovat uskaltaneet kysyä lisää. Nyt kyllä alkaa olla jo vähän sellainen olo, että printtaan Usein kysytyt kysymykset -lappuja, käsken ihmisten lukea sellaisen ja sitten voidaan keskustella.
Mutta palataan takaisin vastaanottoon: Se on ollut pelkästään loistavaa. Kaikki ovat todella innoissaan ja jotenkin tuntuu, että sen vuoksi tätä lasta odotetaan paljon enemmän kuin jos lapsi olisi saanut alkunsa ns. normaalilla tavalla.
Siskoni alkoi melkein itkeä, kun kerroin, että olemme päättäneet aloittaa lapsenteon. Äitini soittaa monta kertaa viikossa ja kyselee vointiani. Hän on niin onnellinen, että isä on ihminen, jonka hän on tuntenut ihan tämän lapsuudesta asti. Lapsen isän äiti kertoi, että häneltä lähti jalat alta, kun hän näki ensimmäisen ultrakuvan (se otettiin todella aikaisin, joten siinä näytti olevan vain koteloitunut perhosentoukka). Isäni on myös innoissaan.
Mummoni on käynyt aikoinaan vain muutaman vuoden koulua. Hän on kotoisin maalta, todella uskonnollisesta perheestä ja on asunut suuren osan elämästään pikkukaupungissa. Voisi siis kuvitella, että hänelle tämä voisi olla vaikeaa. Olen hänen lapsenlapsistaan vanhin, mutta ainoa, jolla ei ole lapsia. Ensimmäisen inseminaationi jälkeen mummoni oli todennut äidilleni täysin yllättäen, että hän niin kovasti toivoisi, että minä saisin lapsen. "Eikö se voisi vain hankkia lasta? Ei kenenkään tuntemattoman, vaan jonkun kaverin kanssa?" Äidilläni ei ollut pokka ihan pitänyt, joten soitin mummolle seuraavana päivänä ja kerroin, että vauva on hankinnassa. "Niin minä vähän arvelinkin", lähes 90-vuotias mummoni totesi tyytyväisenä. Kun raskaus varmistui, soitin ja kerroin hänelle. Mummo alkoi melkein itkeä onnesta. Nyt hän soittelee minulle usein ja kyselee vointiani. Muistaa myös kysyä, mitä vauvan isälle kuuluu.
Töissä pomoni järkyttyi, kun kerroin, että olen raskaana. "Ei millään pahalla, mutta en olisi sinusta ensimmäisenä uskonut", totesi tämä keski-ikäinen porvarismies. Pahastuin kyllä vähän. "Siis en tarkoita, ettet olisi äidillinen, mutta että sinä perustaisit perinteisen, porvarillisen perheen." Hän oli kovin helpottunut, kun kerroin, ettei kyse ole perinteisestä perhemallista. Selvästi hänen mielestään tällainen perhe oli minulle parempi vaihtoehto tai siis tämä perhemalli säilyttää hänen rakentamansa kuvan minusta. Toinen pomoni, viisikymppinen nainen, totesi, että jos hän ei olisi aikoinaan löytänyt itselleen miestä, hän olisi tehnyt samoin.
Äitini pomo oli todennut jopa surullisena, että kumpa hänkin olisi uskaltanut tehdä samoin. Hän on jäämässä juuri eläkkeelle ja elää yhä yksin. Äitini oli yrittänyt lohduttaa, että 70-80-luvuilla tällaisen päätöksen tekeminen olisi ollut paljon vaikeampaa.
Olen ottanut periaatteeksi sen, että tämä on minun päätökseni, jonka takana seison täysin. Jos jollakulla on ongelma sen kanssa, se on hänen ongelmansa, ei minun. Vain kahden ihmisen kanssa minulla on ollut vaikeaa, mutta lähinnä siksi, että he eivät ole ihan ymmärtäneet tilannetta. Toinen heistä on irakilainen turvapaikanhakija. Hänen kanssaan meillä on välissä kielimuuri. Hän osaa jo vähän suomea, mutta yritäpä selittää aloittelevalle suomenkielen puhujalle, että kävin homokaverini kanssa lapsettomuusklinikalla ja hankin lapsen. Ei onnistu. Piti googlata kuvia homoista, ennen kuin hän ymmärsi edes sanan homo. Luulen, että hän lopulta ymmärsi. Ei hän näyttänyt lainkaan pitävän järjestelyä pahana.
Intialainen ystäväni puolestaan oli todella innoissaan, mutta hän oli myös varma, että lapsen isästä ja minusta tulee pari. Yritin selittää, ettei tule, koska hän on homo. "Niin mutta eihän sitä koskaan tiedä." Luulen, että sain hänet lopulta uskomaan, ettei sellaista tule tapahtumaan, tai sitten hän vain antoi periksi näön vuoksi, mutta uskoo yhä omaan teoriaansa. Hänen äitinsä odottaa innoissaan, että saavumme vauvan kanssa ystäväni häihin (jotka järjestetään, kun hän vain saa eron edellisestä miehestään, joka jätti hänet, koska heille syntyi tytär). Myös lapsen isä on toivotettu monta kertaa tervetulleeksi.
Olen kertonut raskaudestani matkallani myös eteläkorealaiselle, kiinalaiselle, iranilaisamerikkalaiselle, hollantilaiselle, saksalaiselle ja singaporelaiselle. Kaikki olivat innoissaan ja kannustavia. Singaporelainen jopa kertoi miettineensä vakavissaan samaa pari vuotta aiemmin. Sitten hän oli löytänyt miehen.
Minä siis elän jossain ihmeellisessä, ihanassa kuplassa, jossa erilaiset ihmiset ja perhemallit otetaan avosylin vastaan. Eikä kuplani ole pieni. Siihen kuuluu kouluttamattomia ja koulutettuja, vanhoja ja nuoria, uskovaisia, ateisteja, muslimeja, hinduja, kristittyjä... Täällä on hyvä olla. Mielestäni kaikkien pitäisi elää tässä kuplassa. Onneksi se on jo niin suuri.
Minun on todella vaikea käsittää tätä. Olen toki hetero, mutta olen saamassa lasta homon kanssa, eli perheestäni tulee sateenkaariperhe. Olen kertonut asiasta täysin avoimesti kaikille ja vastaanotto on ollut lähinnä ihailevaa ja innostunutta. Jopa ultrassa kätilö (vai onko se sairaanhoitaja?) oli niin innoissaan, että hän printtasi kuusi kuvaa kaksin kappalein. "Tulipas niitä paljon. Älkää katselko niitä tuossa käytävällä, etteivät muut tule kateelliseksi."
Ymmärrän täysin, että ihmisiä kiinnostaa, miten lapseni on saanut alkunsa. On olemassa niin paljon vaihtoehtoja:
1. Olen yllättänyt kaikki ja pystynyt pitämään salassa vakavan parisuhteen (olen aika lörppö, ei onnistuisi).
2. Lapsi on vahinko yhden illan jutusta tai vastaavasta.
3. Lapsi ei ole vahinko yhden illan jutusta tai vastaavasta (olisinko huijannut miestä?).
4. Kävin klinikalla ostamassa siittiöitä.
5. Tein lapsen yhdessä homokaverini kanssa muumimukitekniikalla.
6. Tein lapsen yhdessä homokaverini kanssa klinikalla.
Eihän juuri kukaan kehtaa kysyä, vaikka selvästi heitä kiinnostaa. Niinpä olen kertonut avoimesti, että lapsen isä on homoystäväni. Sen jälkeen ihmiset ovat uskaltaneet kysyä lisää. Nyt kyllä alkaa olla jo vähän sellainen olo, että printtaan Usein kysytyt kysymykset -lappuja, käsken ihmisten lukea sellaisen ja sitten voidaan keskustella.
Mutta palataan takaisin vastaanottoon: Se on ollut pelkästään loistavaa. Kaikki ovat todella innoissaan ja jotenkin tuntuu, että sen vuoksi tätä lasta odotetaan paljon enemmän kuin jos lapsi olisi saanut alkunsa ns. normaalilla tavalla.
Siskoni alkoi melkein itkeä, kun kerroin, että olemme päättäneet aloittaa lapsenteon. Äitini soittaa monta kertaa viikossa ja kyselee vointiani. Hän on niin onnellinen, että isä on ihminen, jonka hän on tuntenut ihan tämän lapsuudesta asti. Lapsen isän äiti kertoi, että häneltä lähti jalat alta, kun hän näki ensimmäisen ultrakuvan (se otettiin todella aikaisin, joten siinä näytti olevan vain koteloitunut perhosentoukka). Isäni on myös innoissaan.
| Äiti alkoi heti kutoa vauvalle. |
Mummoni on käynyt aikoinaan vain muutaman vuoden koulua. Hän on kotoisin maalta, todella uskonnollisesta perheestä ja on asunut suuren osan elämästään pikkukaupungissa. Voisi siis kuvitella, että hänelle tämä voisi olla vaikeaa. Olen hänen lapsenlapsistaan vanhin, mutta ainoa, jolla ei ole lapsia. Ensimmäisen inseminaationi jälkeen mummoni oli todennut äidilleni täysin yllättäen, että hän niin kovasti toivoisi, että minä saisin lapsen. "Eikö se voisi vain hankkia lasta? Ei kenenkään tuntemattoman, vaan jonkun kaverin kanssa?" Äidilläni ei ollut pokka ihan pitänyt, joten soitin mummolle seuraavana päivänä ja kerroin, että vauva on hankinnassa. "Niin minä vähän arvelinkin", lähes 90-vuotias mummoni totesi tyytyväisenä. Kun raskaus varmistui, soitin ja kerroin hänelle. Mummo alkoi melkein itkeä onnesta. Nyt hän soittelee minulle usein ja kyselee vointiani. Muistaa myös kysyä, mitä vauvan isälle kuuluu.
Töissä pomoni järkyttyi, kun kerroin, että olen raskaana. "Ei millään pahalla, mutta en olisi sinusta ensimmäisenä uskonut", totesi tämä keski-ikäinen porvarismies. Pahastuin kyllä vähän. "Siis en tarkoita, ettet olisi äidillinen, mutta että sinä perustaisit perinteisen, porvarillisen perheen." Hän oli kovin helpottunut, kun kerroin, ettei kyse ole perinteisestä perhemallista. Selvästi hänen mielestään tällainen perhe oli minulle parempi vaihtoehto tai siis tämä perhemalli säilyttää hänen rakentamansa kuvan minusta. Toinen pomoni, viisikymppinen nainen, totesi, että jos hän ei olisi aikoinaan löytänyt itselleen miestä, hän olisi tehnyt samoin.
Äitini pomo oli todennut jopa surullisena, että kumpa hänkin olisi uskaltanut tehdä samoin. Hän on jäämässä juuri eläkkeelle ja elää yhä yksin. Äitini oli yrittänyt lohduttaa, että 70-80-luvuilla tällaisen päätöksen tekeminen olisi ollut paljon vaikeampaa.
Olen ottanut periaatteeksi sen, että tämä on minun päätökseni, jonka takana seison täysin. Jos jollakulla on ongelma sen kanssa, se on hänen ongelmansa, ei minun. Vain kahden ihmisen kanssa minulla on ollut vaikeaa, mutta lähinnä siksi, että he eivät ole ihan ymmärtäneet tilannetta. Toinen heistä on irakilainen turvapaikanhakija. Hänen kanssaan meillä on välissä kielimuuri. Hän osaa jo vähän suomea, mutta yritäpä selittää aloittelevalle suomenkielen puhujalle, että kävin homokaverini kanssa lapsettomuusklinikalla ja hankin lapsen. Ei onnistu. Piti googlata kuvia homoista, ennen kuin hän ymmärsi edes sanan homo. Luulen, että hän lopulta ymmärsi. Ei hän näyttänyt lainkaan pitävän järjestelyä pahana.
| Eteläkorealaisella matkakaverillani oli aika erilaiset käsitykset siitä, mitä alkuraskauden aikana voi tehdä. Ilmeisesti Etelä-Koreassa vastaus on: ei yhtään mitään. |
Intialainen ystäväni puolestaan oli todella innoissaan, mutta hän oli myös varma, että lapsen isästä ja minusta tulee pari. Yritin selittää, ettei tule, koska hän on homo. "Niin mutta eihän sitä koskaan tiedä." Luulen, että sain hänet lopulta uskomaan, ettei sellaista tule tapahtumaan, tai sitten hän vain antoi periksi näön vuoksi, mutta uskoo yhä omaan teoriaansa. Hänen äitinsä odottaa innoissaan, että saavumme vauvan kanssa ystäväni häihin (jotka järjestetään, kun hän vain saa eron edellisestä miehestään, joka jätti hänet, koska heille syntyi tytär). Myös lapsen isä on toivotettu monta kertaa tervetulleeksi.
Olen kertonut raskaudestani matkallani myös eteläkorealaiselle, kiinalaiselle, iranilaisamerikkalaiselle, hollantilaiselle, saksalaiselle ja singaporelaiselle. Kaikki olivat innoissaan ja kannustavia. Singaporelainen jopa kertoi miettineensä vakavissaan samaa pari vuotta aiemmin. Sitten hän oli löytänyt miehen.
Minä siis elän jossain ihmeellisessä, ihanassa kuplassa, jossa erilaiset ihmiset ja perhemallit otetaan avosylin vastaan. Eikä kuplani ole pieni. Siihen kuuluu kouluttamattomia ja koulutettuja, vanhoja ja nuoria, uskovaisia, ateisteja, muslimeja, hinduja, kristittyjä... Täällä on hyvä olla. Mielestäni kaikkien pitäisi elää tässä kuplassa. Onneksi se on jo niin suuri.
Kommentit
Lähetä kommentti