Synkkä kesä: isän kuolema

Olen vältellyt tämän blogitekstin kirjoittamista. Ei ole ollut voimia. Oli todella raskas kesä.

Niin ei pitänyt käydä. Tästä piti tulla hieno kesä. Ensin viiden viikon kesäloma ja kaikkea kivaa ja sitten äitiysloma - yhteensä 2,5 kuukautta vapaata ennen laskettua aikaa. Voisin vain ajella ympäri Suomea tapaamassa ihania ihmisiä, käydä festareilla, kesäteatterissa ja keikoilla tai löhötä auringossa rannalla, mitä vain keksisin.

Toisin kävi.

Ehdin nauttia lomasta kaksi päivää. Sitten sain tietää, että isälläni on enää joitakin päiviä elinaikaa. Tieto tuli täysin puskista. Eihän isä ollut huonossa kunnossa! Viimeksi kun puhuimme, hän kertoi, että hänellä epäillään eturauhassyöpää ja että sehän on nykyään rutiinihomma, ei mitään huolestuttavaa. Hän lupasi pitää minut ajantasalla, mutta mitään ei ollut kuulunut pariin viikkoon.

Kyseessä olikin aggressiivinen haimasyöpä.

Isä ei ollut halunnut huolestuttaa lapsia, kun minäkin olen tässä tilassa ja vain hyppäisin autoon ja ajaisin halki Suomen heti, jos kuulisin, että hän on huonona. Kyllä isä tyttärensä tunsi. Syöksyin isän luo. Tai siis yritin. Harmi, että Suomi on niin suuri maa. Matka kesti liian kauan. Ei ollutkaan ollut kyse päivistä, vaan tunneista. En ehtinyt.

Asioita, joista olen hyvilläni:
- Isä tiesi, että lähdin tulemaan heti, kun sain kuulla hänen tilastaan.
- Isä tiesi, että olen raskaana ja oli ehtinyt iloita siitä.
- Isä ei joutunut kitumaan pois, kuten syövässä monesti käy, vaan hän lähti rauhallisesti ja nopeasti.

Vauvalla ei nyt sitten ole pappaa. Lapsen isällä ei ole koskaan isää ollutkaan ja nyt minun isäni on poissa. Historia toistaa itseään. Kun äitini odotti minua, esikoistaan, hänen isänsä kuoli. Nyt niin kävi minulle. Se ero meillä on, että äiti ei ehtinyt kertoa raskaudestaan isälleen, koska ajatteli yllättää hänet.

Ai niin, olen raskaana

Olen sitten koko kesän lähinnä hoitanut isäni asioita. On pitänyt maksaa laskuja, jotka isällä jäi maksamatta viimeisinä viikkoina. On pitänyt käydä läpi papereita ja selvitellä, miten perunkirjoitukset järjestetään. On pitänyt käydä läpi kaappeja ja jakaa alustavasti tavaroita (Kuka haluaa äidin ja isän häälahjaksi saaman kukkavaasin? Entä valokuvat?). Talo pitäisi laittaa myyntiin. Miten hautajaiset järjestetään?

Kuolema tuli isällekin yllättäen. Hän ei ollut ehtinyt hoitaa mitään. Hän luuli, että hän paranee. Tai ainakin halusi uskoa niin. Kaikki jäi siis meidän lasten harteille. Isä ja äiti kun olivat eronneet joitakin vuosia aiemmin. Ja koska minä olin lomalla, minulla ei ole lapsia ja olin toimintakykyisin, minä hoidin asioita.

Välillä ihan unohtui, että olen raskaana. Joku kysyi, jännittääkö minua. Meni hetki tajuta, että hän tarkoitti synnytystä. Se oli jo ihan lähellä, mutta en vain ollut ajatellut asiaa. En ollut ehtinyt. Onneksi raskauteni on sujunut niin hyvin, että saatoin siirtää sen ikään kuin syrjään ajatuksistani niiksi viikoiksi, kun hoidin hautajais- ja muita järjestelyjä.

Onneksi muut ovat ottaneet nyt ohjat. En voi hoitaa asioita loppuun asti mitenkään. Vauva voi syntyä minä hetkenä hyvänsä. Nyt vain yritän rauhoittua ja keskittyä siihen, että saan lapsen kohta. Onneksi sain ajan neuvolapsykologille. Käyn siellä pari kertaa purkamassa kaikkea tapahtunutta. Ehkä se auttaa.

Äiti sanoi, että häntä auttoi surun yli se, että hän oli vihdoin saamassa kauan odottamaansa lasta. Ehkä niin on minunkin laitani. Toivottavasti. Ainakin se auttoi minua syömään ja nukkumaan kunnolla ensimmäiset viikot isän kuoleman jälkeen. Oli pakko pitää itsestä huolta, koska samalla pidin huolta myös lapsestani. Normaalisti suru vie minulta ruokahalun. Nyt se ei ollut mahdollista.

Toisaalta minua auttoivat myös perheeni, jonka kanssa päädyin viettämään koko kesän (vaikka välillä olisin kyllä kaivannut omaa rauhaa), ja ystävät, jotka osoittivat välittävänsä ja olevansa huolissaan minusta. On ihana huomata, ettei ole yksin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän on täällä - ensimmäiset kuukaudet pilvessä

Sinkkuäiti ja sen anoppi

Mistä aikaa mihinkään?