tag:blogger.com,1999:blog-25478928027443916672024-03-19T05:34:48.643+02:00Puolikas sateenkaariPäätimme 35-vuotiaana homoystäväni kanssa hankkia lapsen. Kumpikin halusi vanhemmaksi. Onhan tässä villiä sinkkuelämää eletty jo ihan tarpeeksi. Ja kuinka vaikeaa se vanhemmuus muka voi olla?
Yritän kertoa, miltä sateenkaariperheen perustaminen näin sinkkuna heteronaisena tuntuu ja miten se sujuu.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.comBlogger30125tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-44175250701589485222018-10-09T13:59:00.000+03:002018-10-09T13:59:09.663+03:00Kuka on tuo pieni poika ja missä on mun vauva?"Umppa", kuuluu hyvin määrätietoinen käsky vierestäni. Olen jäänyt kiinni. Vilkaisin puhelinta. Laitoin sen kyllä salamana tyynyn taakse, kun lapsi katsoi muhun päin. En tarpeeksi nopeasti kuitenkaan. Hän on tullut vaatimaan, että saa katsoa videon, johon on täysin koukussa.<br />
<br />
Kun en heti reagoi vaatimukseen, hän alkaa kaivaa tyynyn alta. Sieltähän se puhelin löytyykin. Miten se osaa jo tuon? Sitten tulee uusi vaativa umppa. Annan periksi. Katsomme Boom kah -videon.<br />
<br />
Lapseni ensimmäinen sana on Robinin biisin nimi! Tosi kultturellia. Syytän lapsen isää. Sehän sen biisin lapselle opetti.<br />
<br />
Minusta on tullut kävelevä kliseiden toistelija.<br />
"Millaista on ollut palata töihin?" "Ihan kuin en olisi poissa ollutkaan"<br />
"Miten tuo poika kasvaa noin nopeasti?"<br />
"Joka päivä yllätyn, kuinka paljon se osaa."<br />
"Mihin se vauva on kadonnut?"<br />
<br />
Kliseet on tietenkin syntyneet siitä, että kaikki niitä toistelevat. Ja suurimmaksi osaksi niitä toistellaan, koska ne ovat niin totta.<br />
<br />
Mulla ei ole enää vauvaa, vaan nokkela pieni poika. Se tykkää toimittaa sille annettuja tehtäviä. Se vie vaipan vaipparoskikseen ja muut roskat keittiön roskikseen. Se haluaa kokata, kaataa ainekset kattilaan, hämmentää ja laittaa kannen kiinni. Se haluaa laittaa koiran ruokakuppiin sille aamulle annettavan kinkkusiivun (osa kyllä meinaa mennä omaan suuhun) ja kaataa nappulat päälle. Se tuo kengät, kun niitä pyytää.<br />
<br />
Välillä se käskee äitiä. Se ottaa mua kädestä kiinni ja lähtee hyvin määrätietoisesti viemään johonkin. Se tuo minulle kirjan käteen ja istuu syliin. Se käskee minua hyvin käskevän öh-äänteen avulla ojentamaan jotain tai viemään hänet johonkin. Jos katson liian kauan muualle, se kääntää mun pään leuasta vetämällä itseensä.<br />
<br />
Ja se nauraa. Se hymyilee. Se hassuttelee. Se odottaa, että äiti vain tekisi jotain, että sille voisi nauraa. Joskus riittää pelkkä katse. Sitten kikatetaan.<br />
<br />
<h3>
Minulta saa vertaistukea</h3>
<br />
Olen niin täynnä rakkautta. Klisee, mutta totta.<br />
<br />
Minulta on muutama ihminen kysynyt tästä meidän järjestelystä. Joku haluaa samanlaisen, toinen tehdä lapsen yksin. Olen parhaani mukaan yrittänyt kertoa elämästämme. Antanut vinkkejä. Kannustanut. Olen onnellinen, että itse uskaltauduin tähän, ja siksi haluan antaa vertaistukea toisillekin. Ja olishan se kiva, jos joskus tapaisin jonkun toisen, joka on samassa tilanteessa ja voisimme jutella.<br />
<br />
Jos tuntuu, että olet jäämässä lapsettomaksi vain kumppanin puutteen vuoksi, mieti asiaa. Etenkin jos sulla on hyvä isäehdokas ja/tai hyvä tukiverkko. Tukiverkoksi riittää vaikka vain oma äiti. Kunhan on jotain apua.<br />
<br />
Minä haluaisin alkaa jo tehdä toista lasta. Tiedän, ettei se vielä ole järkevää. Ei meidän järjestelyllä. En mitenkään jaksaisi. En vain malttaisi odottaa vuotta siihen, että hoidot aloitettaisiin.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-3736694152379465652018-09-25T20:00:00.000+03:002018-10-09T13:41:05.487+03:00Vuosi äitinä - vuosi kumppanuusvanhemmuutta<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgMo_wOgM0CJmz1nzO2p6noZoKGlL8zJI2Y16L6XtHdxi8U0WXjDOnNs1J9DIvLAQaEOMDME1QyYxjKHgDtbY5ylV2EPXiSHnqIsaxgUd4WgFvxu3ip4AaM_3QTYPukOEl_dSQBafVg8-Fg/s1600/IMG_3272.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgMo_wOgM0CJmz1nzO2p6noZoKGlL8zJI2Y16L6XtHdxi8U0WXjDOnNs1J9DIvLAQaEOMDME1QyYxjKHgDtbY5ylV2EPXiSHnqIsaxgUd4WgFvxu3ip4AaM_3QTYPukOEl_dSQBafVg8-Fg/s320/IMG_3272.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />
<br />
Äitiyteni täytti vuoden. Hurjaa ajatella, että siitä on vain vuosi, kun minusta tuli äiti. Tuntuu, että olen aina ollut tämän pienen pojan äiti. Toisaalta taas tuntuu, että vauva-aika menee aivan liian nopeasti. Onhan se kehitys ensimmäisen vuoden aikana aivan uskomaton!<br />
<br />
Jos haluan nykyään viettää laatuaikaa, keitän teetä, kun lapsi on nukahtanut, ja syön jotain herkkua ja katson telkkaria. Minun entisestä tylsästä ja mitäänsanomattomasta arjestani on tullut luksusta. Olen onnellinen siitäkin.<br />
<br />
En ole vieläkään kaivannut niin sanottua omaa aikaa. Sain viettää niin paljon ja kauan omaa aikaa, että se tuli korvista ulos. On ihanaa, että on joku, joka tarvitsee minua, joku, jolla olen tärkein.<br />
<br />
En ole kaivannut hellyyttäkään pitkään aikaan. Lapsi on koko ajan kiinni minussa, ihollani. Kun hän ensimmäisen kerran rintaa syödessään silitti ihoani pienellä kädellään, meinasin itkeä. Niin pitkään aikaan minua ei ollut kukaan silittänyt, ei ainakaan ilman taka-ajatuksia. Nyt hän halailee minua jatkuvasti. Halailu on aika rajua ja siihen liittyy usein kuolaamista ympäri naamaani ja hiusteni repimistä, mutta rakastan sitä silti.<br />
<br />
<h3>
Vaikea luottamus</h3>
<br />
En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos minulla olisi ollut tämän vuoden ajan parisuhde. Tai miten se parisuhde olisi selvinnyt. Ymmärrän nyt, miksi pikkulapsiaika on rankkaa parisuhteelle. On se ollut rankkaa myös lapsen isän ja minun ystävyyssuhteelle. Se vähän yllätti.<br />
<br />
Minä ajattelin, että minä menisin sekaisin lapsesta, mutten tajunnut, että lapsen isä meni vielä pahemmin sekaisin. Olin jotenkin ajatellut, että hän toimii järjen äänenä, mutta eihän se onnistunut. Ollaan sitten sekoiltu täällä molemmat.<br />
<br />
Vaikeinta on ollut, kun hän on luullut, etten luota häneen isänä. Hän on ollut niin totaalisen väärässä siinä. Minusta hän on loistava isä. En selvästikään ole osannut sitä hänelle tuoda ilmi tarpeeksi. Ehkä se on johtunut osittain myös hänen omista epävarmuuksistaan ja siitä, että minä olen sortunut neuvomaan liikaa. Ajattelin, että siitä olisi hänelle apua, koska hän ei ole ollut lasten kanssa oikein tekemisissä ennen ja hän on kuitenkin vain viikonloppuisin kanssamme. Ja tietenkin, kun päästää mieleensä ajatuksen, että tuo toinen ei luota minuun, lukee kaiken toisen sanoman ja tekemän sitä kautta.<br />
<br />
Onneksi hän lopulta sanoi asiasta. Olen yrittänyt pitää kieleni kurissa. Välillä yritän olla toisessa huoneessa tai poistua kokonaan, etten vain mene neuvomaan. Se on ollut vaikeaa. Kaiken lisäksi kun minä olen vähän besserwisseröintiin taipuvainen. Enkä niin vähääkään. Ja olenhan tietenkin tottunut tekemään kaiken omalla tavallani, kun olen niin kauan asunut jo yksin. Uskon, että tässä kuitenkin auttoi, kun hän piti lapsellemme unikoulun kesälomallamme onnistuneesti. Hän näki, että minä luotin lapsen hänen käsiinsä neljäksi yöksi ja hän varmaan sai siitä myös lisää itsevarmuutta, että hän selviää lapsen kanssa mistä vain.<br />
<br />
Hassuinta tässä on se, että kun olen puhunut asiasta ydinperheessä elävien ystävieni kanssa, heilläkin tulee ongelmia samasta luottamusasiasta ja neuvomisesta. En olisi uskonut, että meillä on pariskuntien ongelmia.<br />
<br />
Seuraavat kuusi viikkoa lapsen isä asuu taas meillä, kun hän on isyyslomalla. Toivottavasti kaikki menee hyvin, ja osaan käyttäytyä niin, ettei hän pahoita mieltään.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-66151183984379766952018-09-24T21:26:00.002+03:002018-09-24T21:26:45.628+03:00Yksinhuoltaja, yhteishuoltaja, sinkkuäiti vai mikä?En oikein tiedä, millä nimikkeellä itseäni kutsuisin. Törmään tämän tästä tilanteeseen, jossa haluaisin lyhyesti tuoda esille tilanteeni eli että olen taloutemme ainoa aikuinen, lapsi on minulla nyt jatkuvasti (isä on kanssamme viikonloppuisin) ja jatkossa joka toinen viikonloppu.<br />
<br />
Meillä on lapsen isän kanssa yhteishuoltajuus, joten en ole yksinhuoltaja. Minut kuitenkin lasketaan yksinhuoltajaksi, koska lapsi asun virallisesti kanssani.<br />
<br />
Minulle helpointa käyttää sanaa yksinhuoltaja. Se selittäisi tilannettani, mutta lapsen isä kokee sanan yksinhuoltaja loukkaavaksi itseään kohtaan. Hänen mielestään siitä tulee olo, että hän ei ole mukana lapsen elämässä. Ymmärrän hänen pointtinsa. On tietenkin erikseen termi totaaliyhäri, mutta se ei varmaan ole kaikille tuttu. Myös ystäväni ihmetteli, kun käytin hänelle yksinhuoltaja-sanaa.<br />
<br />
Yhteishuoltaja-sana ei kuitenkaan lainkaan kerro tilanteestani. Siitä ei käy ilmi, että olen suurimman osan ajasta yksin vastuussa lapsesta. Sinkkuäiti-sana on mun mielestä jotenkin epämiellyttävä. Kuulostaa siltä, että olen pääasiassa miestä etsimässä, en äiti.<br />
<br />
Täytyyhän tähän olla jokin toinen sana. Onhan eronneillakin tämä sama tilanne. Onhan se heidänkin tilanteessaan loukkaavaa toista kohtaan, jos toista kutsutaan yksinhuoltajaksi, vaikka toinen edes joka toinen viikonloppu lastaan/lapsiaan pitää luonaan. Vai eivätkö miehet - koska yleensähän kyse on miehistä, ikävä kyllä - ole kokeneet sanaa loukkaavana tai ole uskaltaneet sanoa sitä ääneen?<br />
<br />
<br />Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-74431577037767775402018-09-24T21:14:00.000+03:002018-09-24T21:14:03.625+03:00Viimeistä viikkoa viedään - kohta alkaa kova arkiOlipa kesä! Ihan mahtavaa! Olimme ehkä kaksi viikkoa kotona, ja silloinkin meillä oli seuraa. Reissasimme ympäri Suomea ja olimme kyläluutina, kun kerta vielä voimme. Ensi kuussa alkaa työt. Sitten ei taideta liikkua pitkään aikaan enää mihinkään.<br />
<br />
Minusta on tullut pienen pojan äiti. Ei ole enää vauvaa. Se melkein juoksee jo, keittää leikisti puuroa ja vitsailee. Eihän se puhua osaa, mutta sen mielestä on hauskaa käydä hakemassa koiran ruokakupista nappuloita niin, että joku sen huomaa (jos ei muuten huomata, se kiljuu merkiksi). Sitten on hauskaa, kun äiti tai isä toruu ja käskee sylkemään nappulat ulos. Kaikenlainen muunlainenkin kielletyn tekeminen on hirmuisen vitsikästä.<br />
<br />
Kun palasimme kotiin, tajusin, kuinka kova meno pojalla jo on, ja aloin tajuta, miksi monet sanovat, kuinka kiva on mennä töihin lepäämään. Silti jännittää palata töihin. Ei enää päiväunia. Välillähän olen nukkunut kahdetkin päikkärit, jos on yö mennyt huonosti. Ja missä välissä näen enää ketään? Ja olisihan se kiva viettää aikaa lapseni kanssa eikä vain hakea se hoidosta, käytää koira ulkona, syöttää lapsi, viedä se pesulle ja sitten nukkumaan.<br />
<br />
Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että muillakin on lapsia ja he käyvät silti töissä ja selviävät hengissä. Ja minä jopa olen joskus nähnytkin heitä.<br />
<br />
Olen kirjoittanut kesän aikana mielessäni varmaan kymmenen blogitekstiä. Yhtään en ole kuitenkaan saanut kirjoitettua koneelle. Yksi syy on ollut se, että mun kone on ollut rikki. Nyt sain hankittua uuden. Onpa hienoa, kun ohjelman avaamisessa ei mene kymmentä minuuttia. Suosittelen.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-76745193388132185032018-06-04T23:22:00.000+03:002018-06-04T23:22:49.419+03:00Montenegro - matkalla vauvan kanssaKäytiin perheeni kanssa Montenegrossa. Mukana olivat siskoni perheineen ja äitini. Huh huh. Oli ihana matka, mutta onneksi ollaan kotona!<br />
<br />
Olen matkustanut tosi paljon. Viimeksi olin Sri Lankassa ja Intiassa raskauden ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella. (Suosittelen muuten. Oli ihan mahtava olo! Siellä oli just ainakin mun alkuraskauteen sopivaa ruokaa. Ja kun riksakuskit alkoi käydä ällöttäviksi, kerroin olevani raskaana ja jopa muuttui ääni kellossa. Raskaus toi siis turvaa! Lisäksi mun kroppa oli tosi hyvä, kun rinnat oli kasvaneet, mutta maha ei vielä. Sopi todella hyvin ekan viikon rantalomalleni. Toisella viikolla maha tuli esiin, mutta se ei enää haitannut, koska olin siirtynyt vuoristoon. Ja onnistuin ekaa kertaa ikinä hankkimaan lomaromanssinkin!)<br />
<br />
Takaisin asiaan:<br />
<br />
Olen siis matkustellut paljon, mutta vain omatoimimatkoilla. Onhan ne turistilentokoneet ihan kauheita! Ei ollut edes tarjottimen alla sitä verkkoa, johon voi laittaa tavaroita. Ja ne penkit oli kauhean pienet eikä jalkatilaa juuri ollenkaan. Siinä kun sitten yrität pitää kahdeksankuukautista ikiliikkujaa sylissäsi, niin kyllä käy työstä. Ja tietenkin lähdettiin kukonlaulun aikaan, mutta en voinut nukkua koneessa, kun vauva oli sylissä.<br />
<br />
Poika oli kyllä tosi reipas. Se ei ollut millänsäkään lentämisestä, ei nousuista eikä laskuista. Eikä siitä, ettei päässyt lattialle riehumaan. Se onnistui vieläpä nukkumaan molempiin suuntiin tunnin ja täydellisesti just siihen aikaan, kun oli ruokailu. En ymmärrä, miten muuten syöminen olisi onnistunut keneltäkään meidän rivillä. Ja onneksi serkkutyttö istui vieressä, joten pojalla oli seuraa, kun hän oli hereillä. Ei minun tarvinnut viihdyttää.<br />
<br />
Tajusin matkalla, että jos ikinä aion matkustaa lapseni kanssa kahdestaan, minun pitää oppia pakkaamaan paljon vähemmän tavaraa. Eli pitää mennä paikkoihin, joissa on todella varma sää. Nyt Montenegroon oli luvattu sadetta koko viikoksi, joten otin pojalle pitkähihaiset ja -lahkeiset joka päivälle mukaan. Onneksi olin ottanut myös lyhythihaiset ja -lahkeiset. Siellähän ei nimittäin satanut ja oli joka päivä yli 30 asetetta.<br />
<br />
Minulla oli jättimäinen matkalaukku mukana. Sen lisäksi tietenkin matkarattaat (joita ei voi käyttää lentokentällä, koska ne pitää tietty tsekata koneeseen), käsimatkatavarareppu, käsilaukku ja tietenkin vielä hoitolaukku. Onneksi meitä oli neljä aikuista, mutta tietenkin minun piti jotenkin päästä lentokentälle näiden kaikkien tavaroiden kanssa yksin. Enkä loppumatkan aikana kehdannut koko ajan olla vaatimassa, että muut hoitavat mun tavaroiden kantamista. Kun he eivät automaattisesti niitä ottaneet, minä kannoin sitten itse tavaroitani JA yli yhdeksänkiloista lastani. On muuten paikat kipeänä!<br />
<br />
Eikä auttanut, että pieni herra päätti sitten kasvattaa viidennen hampaansa matkan ensimmäisinä päivinä. Muuten hän oli todella reipas, mutta halusi olla aika paljon äitin sylissä. Muiden syli ei kelvannut eivätkä tietenkään rattaat. Kantoliina oli kyllä mukana, mutta yritäpä käyttää sellaista yli 30 asteen helteessä. Jätin sen suosiolla ensimmäisen päivän jälkeen hotelliin.<br />
<br />
Lisäksi voimia vei se, että normaalisti laitan nukkumaan aika aikaisin ja nukun usein kahdetkin päiväunet, jotta jaksan. Lapsenihan siis herää yhä vieläkin syömään hyvänä yönä viisi kertaa, huonona useammin. Kun oli hyvää seuraa, valvoimme lasten mentyä nukkumaan. Istuimme parvekkeella, juttelimme, joimme paikallisia viinejä ja oluita ja pelasimme korttia.<br />
<br />
Siis loma, jonka jälkeen tarvitsee lomaa!<br />
<br />
Mutta tämän kaiken valituksen jälkeen täytyy todeta, että oli kyllä kivaa. Oli niin lämmintä (vaikka vähän harmitti, että niin oli Suomessakin) ja oli ihanaa uida ja syödä hyvin. Poikakin sai syödä vaaleaa leipää ja pitsan reunoja. Tiedän, niissä on suolaa, mutta päätin, että nyt ollaan lomalla. Ei se niin paljon syö kuitenkaan, että suurta haittaa olisi. Ja viikkohan me siellä vain oltiin. Lisäksi se ihastui tuoreisiin aprikooseihin. Ja kaikki paikalliset ihastuivat tietenkin mun lapseen. Onhan se kivaa, kun siellä niin huomioidaan. Mun mielestä Suomessa on toistaiseksi oltu ihan ystävällisiä, kun olen ollut lapsen kanssa, mutta ei tietenkään mitään verrattuna etelän maihin. Ja poika oli aivan innoissaan, kun sai niin paljon huomiota. <br />
<br />
Budva oli juuri meille sopiva kohde. Siellä ei ollut paljon tekemistä, joten ei harmittanut, että emme olisi kuitenkaan mitään voineet lasten kanssa tehdä. Me vain söimme ja uimme. Isommat lapset eivät olisi jaksaneet siinä helteessä tehdä oikein mitään. Eikä minun lapseni jaksaisi viileämmässäkään säässä kiertää museoita tai osallistua patikointiin. Täytyy kyllä myöntää, että taitaisi olla vaikeaa niille isommillekin. Ovat sen verran meneväisiä, että eivät jaksaisi keskittyä tuollaisiin aikuisten juttuihin.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiXXXI26xyXt6bDR9xohtbIeuy1WxcCXmN1bcSfbEPOR98zTNmGWp-RoSkifeNrkaJJVz8YkWcmEqUyCS4fnXE1QjFQa58ZY3J2brL6psfXG7IteJwQv0cSkViepewJO79pNnLFjeScRuNa/s1600/IMG-1800.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiXXXI26xyXt6bDR9xohtbIeuy1WxcCXmN1bcSfbEPOR98zTNmGWp-RoSkifeNrkaJJVz8YkWcmEqUyCS4fnXE1QjFQa58ZY3J2brL6psfXG7IteJwQv0cSkViepewJO79pNnLFjeScRuNa/s320/IMG-1800.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
Budvan ranta oli hyvä. Sen piti olla kiviranta, mutta siellähän oli tosi paljon myös ihan hiekkarantaa. Ei se mitään hienoa hiekkaa ollut, mutta sellaista, että siinä pystyi ihan paljain jaloin astelemaan. Ei siis tarvinnut uimakenkiä. Meidän hotellimme oli ihana. Sen nimi oli Alexandar. Huoneet olivat todella viihtyistä, juuri uusitut. Ja hotellilla oli omaa ohjelmaa aikuisille ja lapsille koko päivän. Bamsseklubista ei ollut meille mitään hyötyä, mutta hotellin ohjelmasta oli. Lapset olivat joka ilta hotellin omassa lasten diskossa. Myös minun poikani oli siitä innoissaan.<br />
<br />
-------<br />
<br />
Nyt kun olen pari päivää levännyt matkan jäljilt, alkaa seinät jo kaatua päälle. Oli niin mukavaa olla seurassa ja kun koko ajan oli jotain tekemistä. Täällä ei ole nyt mitään, kun ne muutamat kaveritkin on poissa ja kaikki harrastukset loppu. Pitänee lähteä johonkin. Rahat on loppu, joten suuntaan varmaan sukuloimaan. Äiti voi pitää meistä huolen, mutta annetaan sille edes viikko aikaa toipua meidän matkasta.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-6871862638859884072018-04-30T13:33:00.002+03:002018-04-30T13:33:57.278+03:00Mistä aikaa mihinkään?Miten ihmeessä sinkkuäidit voivat pitää blogia? Miten he ehtivät ylipäänsä mitään?<br />
<br />
Minä en nimittäin ehdi. Ei minulla ole aikaa yleensä tehdä mitään, mikä vaatisi keskittymistä ilman lasta. Paitsi tietenkin viikonloppuisin, kun lapsen isä on paikalla, mutta silloin yleensä siivoan tai teen ruokaa tai hoidan ihan välttämättömiä asioita, kuten veroilmoitusta. Tai sitten olen ihan poikki ja vain tuijottelen telkkaria, luen viikonlopun lehtiä ja käyn vihdoin ja viimein suihkussa.<br />
<br />
Kyllähän minä nytkin kirjoitan, sanotte. Totta. En kirjoittaisi, jos saisin valita, vaan nukkuisin päiväunia, mutta ei, en saanut valita. Yritin nukkua, mutta itkuhälyttimestä kuului koko ajan sellaisia ääniä, että olin varma, että vauva on heräämässä. No ei ollut. Se vain nukkuu jotenkin sairaan levottomasti. Tai nukkui. Ei nuku enää, kun tulin näpyttelemään tähän parvekkeelle sen viereen. Tietenkään.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjnQaE-OX_oB6pmFh2yAFrQ8ISHTI8hp6hIEfnQLseKVFDCRSoMYCA9WATnTA6xozAUU7NnryHsR1Y_p07RLSoq5qsR_IZTMc2bqfWkAlA0G7Ay0bh6wrq_MVDdLpbzGez-NcDgOLBjkdAM/s1600/IMG_1492.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjnQaE-OX_oB6pmFh2yAFrQ8ISHTI8hp6hIEfnQLseKVFDCRSoMYCA9WATnTA6xozAUU7NnryHsR1Y_p07RLSoq5qsR_IZTMc2bqfWkAlA0G7Ay0bh6wrq_MVDdLpbzGez-NcDgOLBjkdAM/s320/IMG_1492.jpg" width="240" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Herkkuhetki. Nämä Valion uudet jäätelöt <br />on muuten ihan superhyviä! </td></tr>
</tbody></table>
Poikani nukkuu siis aika huonosti. Hän on yli puolivuotias, mutta herää yhä öisin tunnin-kahden välein syömään. Kyllä. Luitte oikein. Onneksi yöt kestävät nykyään 10-11 tuntia ja minä olen hyvä nukahtamaan uudelleen, mutta on se silti aika hurjaa. Päivisin hän voi nukkua joko kaksi kertaa kahden tunnin päiväunet tai sitten jotain aivan muuta.<br />
<br />
Viime yönä hän nukkui tavallaan ihan hyvin, mutta kuudelta hän alkoi kitistä parinkymmenen minuutin välein. Välillä se loppui, kun vähän heijasin häntä, välillä hänet piti nostaa syliin ja yleensä silloin myös työntää tissi suuhun. Muuten hän ei rauhoittunut, vaan alkoi karjua. Sitä kesti kaksi tuntia. Oltuaan tunnin hereillä, hän oli aivan väsynyt, mutta nukuttamiseen meni puoli tuntia. Sitten hän heräsi taas puolen tunnin kuluttua, juuri kun olin nukahtanut itse. Sitten hän oli niin väsynyt, että oli vain todella kiukkuinen. Kärryttelin hänet unille ja nyt tuijottelen ruutua todella väsyneenä.<br />
<br />
Yleensä nukun yhdet tai jopa kahdet päiväunet vauvan kanssa. Riippuu, kuinka pitkät ja kuinka monet päiväunet hän nukkuu. Viimeiset päiväunet yleensä kävelen kärryjen ja koiran kanssa.<br />
<br />
Ja koska poika on alkanut liikkua aika aikaisin, häntä pitää vahtia ihan koko ajan hänen olleessaan hereillä. Hän on vakuuttunut, että hän osaa kävellä, joten hän lentää aika usein naamalleen. Hän on myös vakuuttunut, että koira rakastaa häntä yhtä paljon kuin hän sitä (ei pidä lainkaan paikkaansa), joten koira pitää pelastaa hänen kynsistään, samoin koiran ruoka ja vesi. Lisäksi hän on vakuuttunut, että ihan kaikkea pitkin voi nousta seisomaan, joten vähän väliä tuolit, olohuoneen pöytä sun muut meinaavat kaatua. Ja kirjoja on ihan mahtavaa repiä alas hyllystä ja johtoja purra (?!?).<br />
<br />
Hän on ihana. Hänen kanssaan on ihanaa. Mutta en minä kyllä oikein mitään blogia ehdi säännöllisesti päivittämään.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-21859299573706246372018-04-30T13:14:00.000+03:002018-04-30T13:15:15.990+03:00Kumppanuusvanhemmuus: parisuhde ilman parisuhdettaEn ehkä ihan tajunnut, kuinka paljon aikaa vietän lapseni isän kanssa nyt, kun lapsi on täällä. Vaikka olemme olleet ystävät lapsuudesta saakka, emme ole koskaan viettäneet (tietenkään) näin paljon aikaa yhdessä. Siinä on ollut hieman opettelemista.<br />
<br />
Yhdessäolo alkoi kolmen ja puolen viikon symbioosilla, kun vauva syntyi. Ystäväni otti kaikki mahdolliset isyysvapaat ja pari säästössä ollutta kesälomapäivää käyttöönsä ja tuli tänne. En olisi pärjännyt ilman häntä. Etenkään koska minulle tehtiin sektio, mutta en varmaan muutenkaan. Mutta oli se silti vähän erikoista, kun hän vain oli täällä koko ajan. Olimme niin iloisia jokaisesta vieraasta, koska puhuttava alkoi loppua. Ihme kyllä ainakaan minulla ei mennyt hermot lainkaan. Jos hänellä meni, hän osasi peittää sen hienosti.<br />
<br />
Jokainen nainen haluaisi sellaisen miehen, kuin lapseni isä on. Asuntoni ei ole koskaan ollut niin siisti kuin hänen täällä ollessa. Hän teki ruokaa minulle, kantoi vettä eteeni, nosti tavaroita, käytti koiran ulkona ja vaihtoi vaippoja. Nyt hän tulee tänne joka viikonloppu, ja koska hän herää meitä aiemmin eikä nuku päiväunia (en ymmärrä yhtään), hän käyttää aikansa siivoamalla minun keittiötäni (!!!!), järjestelemällä paikkoja ja käyttämällä koiran ulkona. Sinänsä ihan hyvä, että hän oli täällä niin pitkään aluksi. Hän tietää, mikä kuuluu mihinkin ja osaa olla kuin kotonaan.<br />
<br />
Vielä emme ole tapelleet, mutta meillä on ollut yksi "kehityskeskustelu". Yhtenä yönä, kun vauva valvotti meitä taas, vauvan isä romahti hieman ja alkoi avautua. Hän kysyi, luotanko häneen lainkaan. Kävi ilmi, että hän oli kokenut monet asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Minun mielestäni hän oli tosi hyvä vauvan kanssa, vaikka meillä molemmilla oli tosi paljon opittavaa. Hän ei vain tajunnut, kuinka vaikeaa minulle oli kuunnella vauvan itkua. Kun vauva itki ja minä olin eri huoneessa, kävin katsomassa, mikä siellä on hätänä, vaikka vauva olikin isänsä kanssa. Saatoin myös sanoa, miten kannattaisi tehdä. Minä ajattelin, että kun hän on vain pari päivää viikossa vauvan kanssa, minun kannattaa vinkata, miten toimia. Hän oli sitä mieltä, että hänen pitää löytää oma tapansa toimia.<br />
<br />
Olihan hän oikeassa siinä, etten luottanut häneen. Siis ihan aluksi. Enhän luottanut itseenikään. Tiesin, että emme tiedä vauvasta mitään. Ja hän vielä vähemmän kuin minä, koska hän ei ole koskaan oikeastaan ollut lasten kanssa. Mutta toisaalta minä uskoin, että opimme, myös hän. Ja niinhän siinä kävi. Kun aluksi hänen kätensä tärisivät holtittomasti (en liioittele), kun vauva annettiin hänelle, viikon jälkeen tärinä oli jo lakannut. Vaipan vaihto alkoi toisella viikolla sujua jo kuin vanhalta tekijältä. Tai no, ainakin ihan hyvin. Selvästi isot kädet, pieni annos hermostuneisuutta ja ylivarovaisuutta ja pieni vauva eivät ole ihan helpoin yhtälö.<br />
<br />
Kun olen jutellut parisuhteessa olevien kavereideni kanssa, he ovat kertoneet, että heillä on ollut samanlaisia ongelmia miehensä kanssa. Miehet ovat siis kokeneet, että vaimot eivät luota heihin vauvan kanssa ja neuvovat heitä liikaa. Oli jännä huomata, että meillä on samanlaisia ongelmia, vaikka emme ole pariskunta.<br />
<br />
Minusta tuntuu, että meidän pitäisi pian pitää toinen kehityskeskustelu. Uskon, että lapsen isää häiritsee moni asia, mutta hän ei vain sano niistä. Totta kai olen ärsyttävä. Myönnän sen. Besserwisseröin, määräilen ja päsmäröin. En tietenkään tahallani, mutta myöhemmin aina huomaan, että taisi sillä toisella muuten ärsyttää, kun toimin noin.<br />
<br />
Lapsen isä on todella ylivarovainen. Minä taas kaikkea muuta. Minua välillä oikein ärsyttää, kun hän varmistelee ihan kaikkea. Hän taas ei ihan ymmärrä minun ehkä liiankin rempseää asennettani. Se on kuitenkin pieni juttu. Voimme nauraa sille. Onneksi.<br />
<br />
Välimme ovat yhä siis hyvät eikä lapsi ole tuhonnut tai edes tehnyt säröä ystävyyteemme. Pikemminkin ystävyytemme on vahvistunut. Ehkä joskus tappelemme. Se on kyllä aika epätodennäköistä, koska olemme molemmat aika konfliktikammoisia. Mutta jos tappelemme, uskon, että se ei riko välejämme, vaan ainoastaan puhdistaa ilmaa. Ainakin niin toivon.<br />
<br />Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-53730482382915680972018-03-17T19:01:00.000+02:002018-03-17T19:01:11.731+02:00Sinkkuäiti ja sen anoppiEn ole parisuhteessa, mutta minulla on silti anoppi. Tai siis "anoppi". Tarkoitan nyt lapsen isän äitiä.<br />
<br />
Olen tiennyt hänet jo kauan, ihan lapsesta asti. Mehän olimme samalla luokalla ala-asteella pojan isän kanssa, joten totta kai tiesin hänen äitinsä. En kuitenkaan tuntenut häntä. Nyt on pakko opetella tuntemaan. Tai voihan sen tietenkin ajatella, että saan opetella tuntemaan. Onneksi hän on mukava.<br />
<br />
Vaikka hän ei ole oikea anoppini, anopilta hän silti tuntuu. Meillä ei oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin poika, mutta sehän on tosi iso yhteinen asia. Anoppini on vain pari vuotta minun vanhempiani vanhempi, mutta tuntuu isovanhempieni ikätoverilta. Toisaalta se on ihan huvittavaa, koska hän tuntuu tutulta, kuin omalta mummoltani.<br />
<br />
Olen pitänyt anoppiani ajan tasalla poikani elämästä lähettämällä hänelle kuvia ja videoita. Pojan isä ei ehkä tajua, kuinka tärkeitä ne ovat hänen äidilleen, joten hän ei niitä ymmärrä lähettää. Mikä minä olen heidän väleihinsä puuttumaan. Ei ole minun asiani. Onneksi.<br />
<br />
Kutsuin anopin tänne. Tiesin, että hän haluaa tulla, muttei uskalla tuppautua. Ei halua olla vaivaksi. Minä vakuutin hänelle, että hänestä olisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Pyysin pojan isää kertomaan äidilleen, että olen puhunut, kuinka kiva olisi, jos hän tulisi tänne. Lisäksi valjastin vielä äitinikin mukaan. Onnistuin hankkeessani. Anoppi päätti tulla.<br />
<br />
Ajoitus oli täydellinen. Poika alkoi tehdä taas hampaita ja oli niin kiukkuinen, etten tiedä, miten olisi jaksanut yksin. Anoppi oli täällä melkein viikon. Olin niin tyytyväinen. Helpotti elämää tosi paljon, kun kiukkuista lasta oli hoitamassa joku toinenkin.<br />
<br />
Meidän välimme anopin kanssa ovat vielä aika kohteliaat, mutta toivottavasti ne pikkuhiljaa tästä lähenevät. Anoppini on niin onnellinen ainoasta lapsenlapsestaan. Se on suloista. Ja poika tykkäsi, kun joku oli hänen kanssaan koko ajan. Tietenkin. Hän on todella huomiota rakastava lapsi. Kaikki lapset tykkäävät toki huomiosta, mutta tämä poika tuntuu hakevan sitä koko ajan. Hän tuijottaa junassakin vieressä istuvia niin kauan kunnes saa heidän huomionsa, ja sitten hymyilee aurinkoisesti.<br />
<br />
Olen onnellinen siitä, että pojallani on niin monia rakastavia läheisiä. Toivottavasti anoppini tulee toistekin käymään.<br />
<br />Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-55459341477171996552018-02-20T17:20:00.002+02:002018-02-20T17:20:45.081+02:00Hän on täällä - ensimmäiset kuukaudet pilvessäOlen ollut jo monta kuukautta äitinä, mutta yhtään postausta en ole saanut aikaiseksi. Siihen on monta syytä, mutta pääsyy on ollut se, että vauva on nukkunut aika huonosti. Olen siis ollut väsynyt. Aina kun lapsi on nukkunut, olen minäkin nukkunut tai ollut kärryttelemässä tai kaupungilla. Aivot eivät ole toimineet, kun olen ollut niin väsynyt.<br />
<br />
Nyt kun poika alkaa olla jo viisi kuukautta, alkaa minullakin olla välillä omaa aikaa. Aiemmin hän nukkui vain, jos työnsin häntä kärryissä, ajoin autolla tai nukuin hänen vieressään. Nyt hän nukkuu välillä pitkäänkin päiväunia omassa sängyssään. Pienet sille! 👏<br />
<br />
<h3>
Ihanat ystävät</h3>
<br />
Edellisessä postauksessani toivoin, että poikani saa synnyttyäänkin huomiota ja hänellä on rakastavia aikuisia ympärillä. Ainakin tähän mennessä toive on toteutunut. Kun hän syntyi, meillä kävi tosi kova vilske. Kaikki halusivat tulla katsomaan. Se oli mahtavaa!<br />
<br />
Lapsen isä oli täällä syntymän jälkeen melkein neljä viikkoa. Mehän emme ole ikinä asuneet yhdessä. Kerran olimme kaveriporukalla viikon Nykissä ja asuimme neljästään samassa hotellihuoneessa. Sen tiiviimmin emme ole koskaan olleet yhdessä. Vähän jännitti miten käy. Hän kun ei ole juuri koskaan asunut kenenkään kanssa (kerran sillä oli vuoden tai pari kämppis) ja on todella tottunut omiin kuvioihinsa. Ja olenhan minäkin asunut todella kauan jo yksin.<br />
<br />
Yhteisasuminen meni yllättävän jouhevasti. Mutta onneksi niitä vieraita kävi. Alkoi jutunaiheet loppua, kun kahdestaan täällä kyhjötettiin ja vauvahan vain nukkui suurimman osan aikaa. Vieraat toivat kivan vaihtelun lisäksi myös ruokaa. Se oli tosi hienoa! Olin aina ajatellut rotinat jonain kakkuina ja pullina, mutta ystäväni ja veljeni tulivat tänne puolisoidensa kanssa kokkaamaan ja toinen ystäväni toi äitinsä kanssa ison vuoallisen ruokaa. Ne tulivat tarpeeseen. Suosittelen siis rotinoiksi ruokaa herkkujen sijaan.<br />
<br />
Parasta oli, että vierailut eivät jääneet ensimmäisiin viikkoihin. Minä tarvitsin ystäviä etenkin sen jälkeen, kun lapsen isä palasi töihin. Osa ystävistäni on tullut toiselta puolelta Suomea varta vasten tätä varten! Kiitos ihanat!!!<br />
<br />
<h3>
Kumppanuusvanhemmuuden alku</h3>
<br />
En olisi mitenkään pärjännyt täällä sairaalasta kotiutumisen jälkeen yksin. Onneksi lapseni isä oli tosiaan täällä. Jouduin nimittäin sektioon. Olisi se varmaan muutenkin ollut vaikeaa, mutta kun en voinut juuri liikkua, kun sattui niin paljon. Ja jos jotain tipahti maahan, en saanut sitä nostettua. Niinpä sitten pompotin tahtomattani häntä. "Voitko nostaa tuon lattialle tippuneen liinan. Ojennatko tuon vieressäni olevan lasin...." Onneksi hänellä ei mennyt hermot tai ainakaan hän ei sitä näyttänyt.<br />
<br />
Sairaalassa kaikki meni myös hyvin. Synnytys kesti puolitoista vuorokautta, mutta tunsin olevani hyvissä käsissä. Ystäväni ei panikoinut, vaikka olin sitä pelännyt. Hän pysyi rauhallisena (tai siis esitti hyvin). Kerran hän ilmoitti lähtevänsä jaloittelemaan ja kertoi myöhemmin, ettei vain kestänyt enää katsoa, kun minulla oli niin kauheat kivut.<br />
<br />
Minulle äidiksi tuleminen on ollut yllättävän luontevaa. Pelkäsin, että menen jotenkin sekaisin hormonien vuoksi, mutta niin ei onneksi käynyt. Lapsen isä sen sijaan meni aika sekaisin. Ymmärrän, että tämä oli hänelle suurempi asia, koska hän ei ollut kuvitellut, että hän voisi ikinä isäksi tulla, vaikka se olikin hänen salainen, suuri haaveensa. Silti oli vaikea ymmärtää, kun hän tärisi kuin haavanlehti, kun lapsi hänelle annettiin syliin. Hän myös itki monta kertaa ensimmäisen viikon aikana ja oli muutenkin aivan sekaisin. Onneksi minun äitini oli tullut luokseni (katsomaan vauvaa, joka ei ollut sitten syntynytkään), joten kun olin laitoksella, hän piti ystäväni järjissään juttelemalla. Onneksi mun äiti on niin ihana.<br />
<br />
Minun mielestäni meillä on mennyt nämä ensimmäiset kuukaudet todella hyvin. Hän tulee tänne viikonlopuiksi ja minä käyn välillä siellä viikolla. Huomaan toki, että minun on yhä välillä vaikea tajuta, kuinka eri tavalla suhtaudumme lapseen. Minulle hän on luonteva osa elämää, kun taas hänen isänsä ottaa hänestä koko ajan kuvia kuin eksoottisesta eläimestä (toki minäkin otan, mutta en läheskään niin paljon). Hänen puolestaan on vaikea ymmärtää joitain minun tapojani ja hänelle tuli yllätyksenä, kuinka vaikea hänen on kestää tätä välimatkaa ja erossa oloa.<br />
<br />
Olemme hyvin erilaisia ihmisiä ja koska emme ole pariskunta, emme ole tottuneet erilaisuuteemme. Emme me oikeasti edes olisi pariskunta, vaikka hän olisi hetero tai minä mies. Emme sopisi lainkaan yhteen. Uskon kuitenkin, että vanhempina täydennämme toisiamme. Minä olen se hunsvotti, joka villitsee lasta ja välillä saattaa unohtaa hänen harrastuksensa. Hän on se, joka opettaa pojalle järjestelmällisyyttä ja varovaisuutta ja pitää huolen, että muistamme mennä sovittuihin tapaamisiin. Hänelle kuuluu myös askartelu. Olen siinä aivan surkea!<br />
<br />
Nyt pitää lopettaa. Ei näemmä olleet pitkät päiväunet. Parikymmentä minsaa. Heräsi yskimään. Penteleen flunssa.<br />
<br />
ps. Nelonen tekee ohjelmaa, jossa etsitään pareja, jotka sopisivat kumppanuusvanhemmiksi. Ilmeisen muodikas termi, kun Hesarikin siitä on tekemässä juttua. Mehän olemme ihan edelläkävijöitä!Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-84587206052445449672018-02-20T16:42:00.003+02:002018-02-20T16:43:52.474+02:00Sinkun raskauteen on helppo osallistua(Oli jäänyt tämä julkaisematta syyskuussa. Ilmeisesti synnytys yllätti.)<br />
<br />
Olen pohtinut aika paljon, miksi juuri mun raskaus saa näin paljon huomiota ja innostaa ihmisiä. Jos minulla olisi perinteinen kumppani, läheiset olisivat onnellisia puolestani, mutta ei sellainen raskaus suuria tunteita aiheuttaisi.<br />
<br />
Yksi uusi tuttavani kehui, kuinka avoin olen tämän raskauden kanssa. Hänen mielestään ihmiset eivät juuri raskaudestaan kerro somessa. Aloin miettiä, kuinka monta raskauteen liittyvää päivitystä olen itse tehnyt. Päädyin viiteen, joista yksi on raskauskaapista poistuminen, yksi profiilikuva, yksi ketteryyden kaipausta ja kaksi ihan vain eikö se koskaan tule -postausta. Keskimäärin siis alle yksi kuukaudessa sen jälkeen, kun asiasta tuli julkinen. Minusta se ei ole hirveän monta eikä tässä ole kovin suurta avoimuutta. Tunnen todella paljon raskaana olevia, jotka ovat postanneet enemmän. Kaikki postaukseni ovat kuitenkin saaneet suurta huomiota, satoja tykkäyksiä.<br />
<br />
Hyvä ystäväni osasi selittää tämän hyvin. Normaalisti, kun pariskunta on raskaana, melko läheisetkin ystävät pysyvät hieman sivussa. Ajatellaan, että tuo on heidän yksityisasiansa, eivät ne kaipaa siihen ketään ulkopuolista, ei haluta tuppautua. Mutta kun sinkku saa lapsen, odotukseen voi osallistua koko kylä. Eihän sinkulla ole ketään toista, joten kaikki ymmärtävät, että hän tarvitsee tukea ja seuraa. (Aika epäreilua pariskunnille, koska voivathan nekin kaivata muita ihmisiä.)<br />
<br />
Ystäväni kertoi, että kun hänen hyvä ystävänsä sai yksin lapsen (kävi klinikalla), ystäväni osallistui raskauteen ihan eri tavalla kuin edes läheisen veljensä vaimon raskauteen. Se oli hänen mielestään paljon luontevampaa. Eikä hän kehtaisi mennä pariskunnan luo kylään, jos heillä on pieni lapsi, mutta tämän sinkkuystävänsä luo hän tietenkin meni, koska tiesi tämän kaipaavan seuraa ja tarvitsevan apua. Ei pariskunnille sellaista kehtaa tarjota. Pariskunnan luo voi mennä sovitusti tunniksi tai pariksi iltapäivällä kerran pari vauva-aikana. Sinkkuäidin luo voi mennä vetelehtimään vaikka joka päivä ja iltaisinkin voi mennä ja vaikka hörppiä viiniä siinä samalla.<br />
<br />
Saa nähdä, miten käy, kun minun lapseni syntyy. Kuinka paljon tämä nykyinen huomio jatkuu ja kuinka kauan? Mun mielestä koko kylä kasvattaa on hyvä tapa. Ja on ihanaa, että lapseni on niin odotettu. Toivottavasti tämä siis jatkuu ainakin jollakin tavalla.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-15065520242818870482017-09-18T10:13:00.000+03:002017-09-18T10:13:03.845+03:00Näitä asioita en raskaudesta jää kaipaamaan - ja näitä jäänNyt kun tämä raskaus voi päättyä minä hetkenä tahansa, on ehkä aika tehdä jonkinlainen yhteenveto tästä.<br />
<br />
<b>Näitä en jää kaipaamaan:</b><br />
<span style="background-color: #f9f9f9; color: #222222; font-family: sans-serif; font-size: 14px;">—</span> Närästys. Sitä on ollut nyt jo puolentoista kuukauden ajan ja se vain pahenee.<br />
<span style="background-color: #f9f9f9; color: #222222; font-family: sans-serif; font-size: 14px;">— </span>Tylsistyminen. Sitä on ollut ilmassa kuukauden ajan eli äitiysloman ensimmäisen viikon jälkeen.<br />
— Ei ole mitään päällepantavaa. Enää neljä paitaa mahtuu päälle ja kesämekot ovat liian kylmiä.<br />
— Kuumuus. Olen nukkunut pari viikkoa ikkuna auki, vaikka ulkona on vain pari astetta.<br />
— Turvotus. Se vain pahenee.<br />
— Kömpelyys. Kummasti alkaa tajuta, kuinka ketterä sitä normaalisti onkaan.<br />
— Unissa kuolaaminen. Uusi oire, josta olen puhunut parille kaverille ja ne kertoi kokeneensa saman.<br />
— Kaikenlaiset muut oudot oireet. Osa niistä on jo kadonnut, osa ei.<br />
— Ruokarajoitteita. En ole mikään sushifanaatikko, mutta kyllähän sitä kaipaa, kun se kielletään.<br />
— En kiinnosta ketään. Siis miehiä. Eli olen elänyt pakotetussa selibaatissa siitä lähtien, kun maha alkoi näkyä.<br />
<br />
<b>Näitä jään varmasti kaipaamaan:</b><br />
— Maha. Onhan se kiva, kun ei tarvitse miettiä, miltä maha näyttää. Se on ollut iso, kaunis ja esillä.<br />
— Kannustusjoukot. Ihmiset ovat niin ihanasti mukana mun raskaudessa.<br />
— Turvallisuuden tunne. Tämä on erikoinen, mutta mulla on sellainen olo, ettei mulle kukaan tee mitään, koska olen raskaana. Huomasin sen helmikuussa, kun matkustin Sri Lankassa. Kun kerroin olevani raskaana, riksha-kuskit lakkasivat olemasta ällöttäviä ja hieman pelottavia ja alkoivat kohdella minua kuin vertaistaan ja kertomaan omasta perheestään. Kukaan ei huutele perään eikä pimeällä vastaantulevat miehet pelota, koska eiväthän ne raskaana olevan kimppuun hyökkäisi.<br />
— Vauvan potkuja. Onhan se nyt aika söpöä, kun se potkii ja möyrii.<br />
— Tekosyy. "En voi, koska olen raskaana" on ollut hirveän hyvä lause varsinkin sukulaislasten kanssa, kun on vain laiskottanut.<br />
<br />
Jännän ristiriitaisia asioita, mutta sellaisiahan me ihmiset ollaan: ristiriitoja täynnä.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-84585148178834796152017-09-13T15:00:00.000+03:002017-09-13T15:00:07.688+03:00Mistä tämä seksi nyt tupsahti mieleen?Ihan kauheaa, mutta viime viikkoina olen miettinyt todella paljon seksiä. Näen siitä unta. Päivisin panettaa. Luin, että näin pitäisi käydä toisella kolmanneksella, mutta minähän olen ihan viimeisilläni!<br />
<br />
Aloin miettiä, milloin voisin mennä takaisin sinkkumarkkinoille. Tajusin nopeasti, etten kyllä ihan heti. Joo, mitä luultavimmin miehet eivät edes kiinnosta minua synnytyksen jälkeen pitkään aikaan, koska olen niin vauvan lumoissa. Onneksi. Pääsenpähän tästäkin piinasta. Mutta entä sitten, kun ne taas alkavat kiinnostaa? Pienen lapsen yksinhuoltajaäiti tuskin on kovin kuumaa kamaa heteromarkkinoilla, kuten ei myöskään viimeisillään raskaana oleva nainen. (Sen sijaan lapsen isä nauroi, että hänen markkina-arvonsa nousee homoklubeilla huomattavasti, kun hänestä tulee isä.)<br />
<br />
Kun tätä asiaa enemmän pohdin, tajusin aika karun jutun: En voi mennä sänkyyn miehen kanssa, ennen kuin lopetan imettämisen. Olisihan se kauheaa, jos rintani erittäisivät yhä maitoa ja menisin vieraan miehen kanssa sänkyyn. Se olisi aika turn off sekä hänelle että minulle. Voisin huomata olevani oman elämäni Arttu Wiskari -kappale, kuten kaverini sanoi.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<iframe width="320" height="266" class="YOUTUBE-iframe-video" data-thumbnail-src="https://i.ytimg.com/vi/kuz5l0DoMRI/0.jpg" src="https://www.youtube.com/embed/kuz5l0DoMRI?feature=player_embedded" frameborder="0" allowfullscreen></iframe></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
En kestäisi elää itseni kanssa! 😂<br />
<br />
Lopputulos on siis aika surkea: seuraavan kerran harrastan seksiä vasta yli vuoden päästä, jos silloin löydän jonkun, joka kiinnostaa, mikä sekin on aika vaikeaa. Tämä tieto ei yhtään autanut nykyiseen olotilaan. Panettaa yhä, mutta vaan vähän epätoivoisemmin. Toivottavasti synnytys vie tämän tunteen pois ja pitää sen loitolla ainakin ensi kesään asti.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-39138448574159696192017-09-12T22:19:00.000+03:002017-09-12T22:19:22.807+03:00Raskauden vaikein vaihe: odottaminenLaskettu aika tuli ja meni. Nyt vain odotellaan. Tai siis onhan tässä odoteltu jo pari viikkoa, koska eihän sitä koskaan tiedä. Olen kyllä olettanutkin, että tämä raskaus menee yli, mutta eihän sitä täysin varmana voinut pitää.<br />
<br />
En ole koskaan ollut kovin hyvä odottamisessa. Kärsivällisyys ei vain ole kuulunut minun hyveisiini. Olin kuullut, että monet naiset hermostuvat, kun synnytystä pitää odottaa, mutta olin ymmärtänyt, että se johtui siitä, että heillä on tukala olla ja he siksi haluaisivat synnytyksen jo alkavan. Minulla ei ole tukala olla. Olo on varsin mainio. Ainoastaan pää hajoaa.<br />
<br />
Olen miettinyt, että varmaan tämä vaihe olisi helpompi, jos joko asuisin paikkakunnalla, jossa minulla olisi paljon ystäviä tai sitten minulla olisi mies. Varmaan parasta olisi, jos nuo molemmat olisivat totta. Jos mies tulisi neljän jälkeen kotiin, minulla olisi seuraa, voisimme tehdä jotain yhdessä. Ensimmäistä kertaa siis huomaan, että sinkkuudesta on tässä hommassa haittaa. Tai jos minulla olisi täällä paljon ystäviä, voisin vain sopia joka päivälle treffit jonkun kanssa. Nyt tuntuu, että olen nähnyt kaikki, joita vain voin täällä nähdä jo useamman kerran enkä viitsi häiritä heitä koko aikaa. Ihmiset ovat tässä iässä niin kiireisiä, ettei samaa ystävää yleensä nähdä viikon sisällä useita kertoja.<br />
<br />
<h3>
Pako Helsinkiin</h3>
Kävin Helsingissä viikonloppuna. Tulin siihen tulokseen, että on pakko päästä täältä pois. Ja jos synnytys alkaisi siellä, voisin vain rekrytä jonkun ystäväni tuomaan minut takaisin. Eihän ensisynnytyksessä pari tuntia tunnu missään. Olen valmistautunut siihen, että synnytys kestää varmaan noin vuorokauden, kuten äidilläni, siskollani ja lapsen isän äidilläkin aikoinaan, joten hyvin ehtisin Helsingistä takaisin. Ja ainahan pahan paikan tullen Helsingissäkin voi synnyttää.<br />
<br />
Oli ihanaa päästä ihmisten ilmoille. Kävin baarissakin ja tapasin ihan uusia tyyppejä. Tuuletti kummasti päätä, mutta sitten piti palata takaisin odottamaan tänne. Se taisi olla viimeinen kerta Helsingissä ennen vauvan syntymää. En ehkä uskalla lähteä uudestaan.<br />
<br />
<h3>
Lapsen tulo pelottaa</h3>
Hajoilen tylsyyteen. Minusta ei vain ole tällaiseen. Onneksi kohta vauva tulee, ja kuten serkkuni lohdutti: "sitten sulla ei enää ikinä ole tylsää".<br />
<br />
Tavallaan siis toivon, että synnytys alkaisi pian. Mutta sitten toisaalta vähän pelkään. En synnytystä, vaan sitä, kuinka paljon mun elämä muuttuu, koska sehän muuttuu täysin. Koska en osaa kuvitella edes, millaista siitä tulee, se pelottaa hieman. Siksi on toisaalta turvallista olla tässä olotilassa. Tämän olotilan tunnen.<br />
<br />
Olen nyt kuitenkin päättänyt, että tästä kotona loikoilusta täytyy tulla loppu. Mun unirytmi on jo ihan sekaisin, kun tylsistyneenä vedän päikkäreitä joka päivä, ja olo on ihan samea, kun en tee juuri mitään.<br />
<br />
Harkitsen vakavasti elokuviin menoa, mutta entä jos synnytys alkaa siellä tai pitää juosta koko ajan pissalla? En voi käydä edes pitkillä lenkillä, koska vessahätä voi yllättää milloin tahansa.<br />
<br />
Onneksi keksin, että isän jäämistöstä löytyneet vhs-kasetit voi digitoida kirjastossa. Siellähän pääsee vessaan helposti. Tänään digitoin puolen tunnin videon vuodelta 1989. Vanhempani ovat siinä minun ikäisiäni. Hassua katsella heitä niin nuorina. Huomenna digitoin seuraavan videon, jossa minä olen enemmän esillä. Odotan innolla, miltä tuntuu katsoa itseään alle 10-vuotiaana.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-16914692541521195302017-09-04T23:03:00.002+03:002017-09-04T23:07:02.463+03:00Ihana yllätys, ihanat ystävätVauva voi syntyä minä hetkenä hyvänsä. Kaikki kyselevät, millainen olo minulla on eivätkä tunnu uskovan, kun sanon, että ihan hyvä. Ei ole sellaista oloa, että vauvan pitäisi jo tulla. Minä jaksan tosi hyvin. Vaikka välillä pitää käskeä itseä hidastamaan, kun ei kroppa sitä tee.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Siskoni päätti, etten voi enää pestä koiraa enkä ikkunoita tässä tilassa, joten hän päätti tulla satojen kilometrien päästä luokseni. Kellä on näin ihana sisko?! Ja siskon mies, joka oli yksin lasten kanssa viikonlopun, jotta vaimonsa voi siivota mun luona. Oikeassahan he olivat. Vaikka voinkin hyvin, en minä sentään jaksa ikkunoita tai koiraa pestä. Ei kävisi mielessänikään.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Olin siis todella otettu siitä, että siskoni tuli luokseni ja vielä siivosi täällä (oikein kunnolla). Mutta eihän se siihen loppunut. Hän oli sen lisäksi järjestänyt vauvakutsut minulle! Kun olin vienyt siskoni asemalle sunnuntaina ja ajoin kotiin, kotini olikin täynnä ystäviäni, ja siskoni tuli perässä takaisin. Tuli itku.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfsU-839m7yywYR-WR9n3yk2SVaAcjgLrvPNu8xNC52443TJGeVB2trcamuaTPSxsv0PEyFG_R_QAnyaN8sRe61dk4n8W3PwZV_sDwP9_cv47t-ePchNqPkAw2qLGfOFLp7RD4wRw1rXIR/s1600/IMG_5702.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfsU-839m7yywYR-WR9n3yk2SVaAcjgLrvPNu8xNC52443TJGeVB2trcamuaTPSxsv0PEyFG_R_QAnyaN8sRe61dk4n8W3PwZV_sDwP9_cv47t-ePchNqPkAw2qLGfOFLp7RD4wRw1rXIR/s320/IMG_5702.jpg" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><br /></td></tr>
</tbody></table>
Kukaan ei ole koskaan yllättänyt minua näin. Rakastan yllätyksiä ja olen järjestänyt niitä usein kavereilleni. Olin todella otettu. Ystäväni olivat tulleet ympäri Suomea vain tätä varten! Onneksi vauva ei ole päättänyt tulla etuajassa. Sen verran myöhäiseksi he jättivät nämä juhlat. Toisaalta eipä niitä paljon aiemmin olisi voitu järjestää, kun tässä on ollut kaikkea ikävää, kuten aiemmin kerroin.<br />
<br />
Nyt kaikki on kuitenkin valmista. Kaikki tarvittava on hankittu, koti on puunattu, pakkasessa on vähän ruokaa ja juhlatkin on jo järjestetty. Nyt sitten vain odotellaan. Pitänee mennä kirjastoon hakemaan lisää kirjoja. Luin alle kahdessa viikossa jo neljä kirjaa. Odottelu ilman tekemistä ei oikein sovi minulle. </div>
Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-15079003803765126252017-08-31T00:21:00.000+03:002017-08-31T00:23:28.275+03:00Kauhea valas vai hehkuva nainen?Ei kannattaisi katsoa peiliin. Tähän tulokseen tulin aamulla. Olin kuullut etukäteen, että viimeisinä viikkoina voi tulla turvotusta myös kasvoihin, ja niinhän siinä kävi, että peilistä kurkisti todella pöhöttynyt nainen, jonka silmätkin olivat turvotuksen vuoksi pienentyneet.<br />
<br />
Olen aina paheksunut raskaana olevia naisia, jotka haukkuvat ulkomuotoaan: kauhea valas, mursu, michelinukko... En ole ymmärtänyt, mikä tarve heillä on haukkua itseään. Hehän ovat raskaana. Syy heidän kokoonsa on hyvin selvä ja määräaikainen. Lisäksi yleensä nuo naiset ovat minun mielestäni olleet kauniita vauvamahansa kanssa.<br />
<br />
Siksi järkytyinkin, kun kuukausi, pari sitten aloin itse ajatella samoin kuin nuo aiemmin paheksumani naiset. Minun piti oikeasti pitää kieleni kurissa, etten käyttänyt itsestäni noita ilmaisuja ääneen, leikkisästi toki, mutta ainahan siellä on jotain oikeaa tarkoitusta taustalla.<br />
<br />
Kun tajusin, että minäkin olen alkanut saada tällaisia valas-ajatuksia, olin kauhuissani. Eihän minulle pitänyt käydä näin? Minähän pidän raskaana olevia naisia kauniina! Tiedän, että nämä parikymmentä ylimääräistä kiloa johtuvat raskaudesta ja ainakin suurin osa niistä häipyy. Ymmärrän tämän järjellä ajateltuna todella hyvin. Ja onhan se aika huvittavaa olla kauhistunut siitä, että olen kauhistunut omasta ulkomuodostani.<br />
<br />
Lapseni isä ilmoitti pahaksi onnekseen juuri näiden valas-ajatusteni ilmaannuttua, että hän haluaisi meidän ottavan yhteisiä odotuskuvia. Ilmoitin, etten halua. Minulla ei todellakaan ollut kuvauksellinen olo. Pohdin asiaa kuitenkin pari tuntia ja peruin puheeni. Totesin, että eihän niitä kuvia tarvitse näyttää kenellekään, jos ne ovat kauheita. Niistä tuli upeita. Olen niistä todella onnellinen.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMeTu33J6ZVYlAgJ51YXQpFjmAQ1BDSU-HfTEMWDHxES4aVrKPiYkb56tltFVLh2oZPXoEz_S8G0xZNLPyi9CxZ_oLYQD0pPD_OoSkW59VPbrarbySCNKM8aksRHz8IGTtXtTM5MT0VtP4/s1600/raskaus7.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="919" data-original-width="788" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMeTu33J6ZVYlAgJ51YXQpFjmAQ1BDSU-HfTEMWDHxES4aVrKPiYkb56tltFVLh2oZPXoEz_S8G0xZNLPyi9CxZ_oLYQD0pPD_OoSkW59VPbrarbySCNKM8aksRHz8IGTtXtTM5MT0VtP4/s320/raskaus7.jpeg" width="274" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<br />
Mutta mikä sai (ja saa tavallaan yhä) minut ajattelemaan, että olen kauhea valas? Miksi muut näkevät minut, ainakin omien sanojensa mukaan, kauniina, hehkuvana ja seksikkäänä raskaana olevana naisena? Hormonit? Vai johtuuko se vain siitä, että tämä keho, joka minulla nyt on, on niin totaalisen vieras? En ole normaalisti tällainen ja siksi tätä on vaikea hyväksyä, vaikka syy onkin niin ilmeinen ja kaunis.<br />
<br />
Onneksi on ystävät. Puhuin tuntemuksistani ystävälleni, joka teki niin kuin kuka tahansa järkevä ihminen tässä tilanteessa: sai ihan kauhean naurukohtauksen. Sen verran typeriä ajatukseni olivat. Olen onneksi nyt päässyt pahimman kauhistuksen yli. En silti halua nähdä, kun naamani pöhöttyy pöhöttymistään. Oletan nimittäin, että tämä vain pahenee tästä.<br />
<br />
Onneksi hetken kuluttua vartaloni alkaa pienentyä. Saa nähdä, kuinka kauhuissani olen sitten, kun en näytäkään kahden kuukauden kuluttua siltä kuin ennen raskautta. Silloin minua saa kyllä lyödä jollain.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-6546302580609041852017-08-23T00:54:00.000+03:002017-08-23T00:54:59.222+03:00Synkkä kesä: isän kuolemaOlen vältellyt tämän blogitekstin kirjoittamista. Ei ole ollut voimia. Oli todella raskas kesä.<br />
<br />
Niin ei pitänyt käydä. Tästä piti tulla hieno kesä. Ensin viiden viikon kesäloma ja kaikkea kivaa ja sitten äitiysloma - yhteensä 2,5 kuukautta vapaata ennen laskettua aikaa. Voisin vain ajella ympäri Suomea tapaamassa ihania ihmisiä, käydä festareilla, kesäteatterissa ja keikoilla tai löhötä auringossa rannalla, mitä vain keksisin.<br />
<br />
Toisin kävi.<br />
<br />
Ehdin nauttia lomasta kaksi päivää. Sitten sain tietää, että isälläni on enää joitakin päiviä elinaikaa. Tieto tuli täysin puskista. Eihän isä ollut huonossa kunnossa! Viimeksi kun puhuimme, hän kertoi, että hänellä epäillään eturauhassyöpää ja että sehän on nykyään rutiinihomma, ei mitään huolestuttavaa. Hän lupasi pitää minut ajantasalla, mutta mitään ei ollut kuulunut pariin viikkoon.<br />
<br />
Kyseessä olikin aggressiivinen haimasyöpä.<br />
<br />
Isä ei ollut halunnut huolestuttaa lapsia, kun minäkin olen tässä tilassa ja vain hyppäisin autoon ja ajaisin halki Suomen heti, jos kuulisin, että hän on huonona. Kyllä isä tyttärensä tunsi. Syöksyin isän luo. Tai siis yritin. Harmi, että Suomi on niin suuri maa. Matka kesti liian kauan. Ei ollutkaan ollut kyse päivistä, vaan tunneista. En ehtinyt.<br />
<br />
Asioita, joista olen hyvilläni:<br />
- Isä tiesi, että lähdin tulemaan heti, kun sain kuulla hänen tilastaan.<br />
- Isä tiesi, että olen raskaana ja oli ehtinyt iloita siitä.<br />
- Isä ei joutunut kitumaan pois, kuten syövässä monesti käy, vaan hän lähti rauhallisesti ja nopeasti.<br />
<br />
Vauvalla ei nyt sitten ole pappaa. Lapsen isällä ei ole koskaan isää ollutkaan ja nyt minun isäni on poissa. Historia toistaa itseään. Kun äitini odotti minua, esikoistaan, hänen isänsä kuoli. Nyt niin kävi minulle. Se ero meillä on, että äiti ei ehtinyt kertoa raskaudestaan isälleen, koska ajatteli yllättää hänet.<br />
<br />
<h3>
Ai niin, olen raskaana</h3>
Olen sitten koko kesän lähinnä hoitanut isäni asioita. On pitänyt maksaa laskuja, jotka isällä jäi maksamatta viimeisinä viikkoina. On pitänyt käydä läpi papereita ja selvitellä, miten perunkirjoitukset järjestetään. On pitänyt käydä läpi kaappeja ja jakaa alustavasti tavaroita (Kuka haluaa äidin ja isän häälahjaksi saaman kukkavaasin? Entä valokuvat?). Talo pitäisi laittaa myyntiin. Miten hautajaiset järjestetään?<br />
<br />
Kuolema tuli isällekin yllättäen. Hän ei ollut ehtinyt hoitaa mitään. Hän luuli, että hän paranee. Tai ainakin halusi uskoa niin. Kaikki jäi siis meidän lasten harteille. Isä ja äiti kun olivat eronneet joitakin vuosia aiemmin. Ja koska minä olin lomalla, minulla ei ole lapsia ja olin toimintakykyisin, minä hoidin asioita.<br />
<br />
Välillä ihan unohtui, että olen raskaana. Joku kysyi, jännittääkö minua. Meni hetki tajuta, että hän tarkoitti synnytystä. Se oli jo ihan lähellä, mutta en vain ollut ajatellut asiaa. En ollut ehtinyt. Onneksi raskauteni on sujunut niin hyvin, että saatoin siirtää sen ikään kuin syrjään ajatuksistani niiksi viikoiksi, kun hoidin hautajais- ja muita järjestelyjä.<br />
<br />
Onneksi muut ovat ottaneet nyt ohjat. En voi hoitaa asioita loppuun asti mitenkään. Vauva voi syntyä minä hetkenä hyvänsä. Nyt vain yritän rauhoittua ja keskittyä siihen, että saan lapsen kohta. Onneksi sain ajan neuvolapsykologille. Käyn siellä pari kertaa purkamassa kaikkea tapahtunutta. Ehkä se auttaa.<br />
<br />
Äiti sanoi, että häntä auttoi surun yli se, että hän oli vihdoin saamassa kauan odottamaansa lasta. Ehkä niin on minunkin laitani. Toivottavasti. Ainakin se auttoi minua syömään ja nukkumaan kunnolla ensimmäiset viikot isän kuoleman jälkeen. Oli pakko pitää itsestä huolta, koska samalla pidin huolta myös lapsestani. Normaalisti suru vie minulta ruokahalun. Nyt se ei ollut mahdollista.<br />
<br />
Toisaalta minua auttoivat myös perheeni, jonka kanssa päädyin viettämään koko kesän (vaikka välillä olisin kyllä kaivannut omaa rauhaa), ja ystävät, jotka osoittivat välittävänsä ja olevansa huolissaan minusta. On ihana huomata, ettei ole yksin.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-63356036604129617712017-06-26T00:03:00.000+03:002017-06-26T00:03:53.910+03:00Raskaana oleva sinkku bilettää Huh, mikä juhannus!<br />
<br />
Olin kaverin mökillä juhlissa perjantaista sunnuntaihin. Vieraita oli varmaan 40 ja osa ei nukkunut ollenkaan. Minä tietenkin nukuin, mutta menin nukkumaan vasta kolmen-neljän aikaan. Ja kun mökillä ollaan porukalla (osa nukkui teltoissa), ei tietenkään voi nukkua kovinkaan pitkään. Ensimmäiset aamuvirkuthan heräävät siihen aikaan, kun viimeiset laittavat nukkumaan. Nyt väsyttää siis aika paljon.<br />
<br />
En ollut ainoa, joka oli raskaana siellä. Oli huvittavaa, kun minua selvästi nuorempi nainen, jonka raskaus oli selvästi pari kuukautta mua jäljessä, tuli selittämään, kuinka olen hänen esikuvansa. Hänen mielestään oli niin hienoa, että jaksoin olla juhlissa yhä (laskettuun aikaan on kuitenkin vielä melkein kolme kuukautta!) ja jaksoin vielä valvoakin.<br />
<br />
Miten tuollaiseen pitäisi reagoida? Hymyilin ja kiitin. Ei minulla ollut mitään ongelmaa valvomisessa. Ja missä sitä olisi pitänyt sitten olla? Kotona yksin?<br />
<br />
Mutta nyt tosiaan väsyttää, vaikka otin päiväunetkin, kun tulin kotiin. Selvästi raskaus vaikeuttaa palautumista yöllisistä kukkumisista.<br />
<br />
Juhlissa oli myös joitakin sinkkumiehiä. Ikävä kyllä tunsin heidät kaikki, he ovat minua nuorempia ja tunnen melkein kaikkien heidän eksänsä. Eikä heistä kukaan osoittanut pienintäkään kiinnostusta mun "upeaa raskausvartaloani" kohtaan. Siellä oli nimittäin myös paljon nuoria, iloisia ja kauniita sinkkutyttöjä, jotka eivät todellakaan olleet raskaana, eivätkä tunteneet näitä sankareita. Hirveän paljon helpompia ja kiinnostavampia kohteita.<br />
<br />
<b>Kohta alkaa loma!</b><br />
<br />
Kaiken kaikkiaan oli hyvä juhannus. Tästä on hyvä lähteä viimeiseen viikkoon ennen kesälomaa. Sitten en enää palaakaan töihin yli vuoteen. Tuntuu todella oudolta. Odotan lomaa innolla, kuten aina, mutta tuntuu todella erikoiselta, etten tule takaisin. Tai siis tulenhan minä, mutta siihen on niin pitkä aika. Moni kollega ehtii jäädä eläkkeellekin. Ja varmasti osa vaihtaa työpaikkaa tänä aikana.<br />
<br />
Miten jäädään äitiyslomalle? Pitääkö mun tehdä kakku? Vai tarjoaako työnantaja kahvit? Miten tällaisissa tilanteissa toimitaan? Meillä on niin vanhaa porukkaa, ettei kukaan ole jäänyt äitiyslomalle minun aikanani. En tiedä, mikä täällä on tapana.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-3571172737170755402017-06-07T23:28:00.000+03:002018-02-20T17:23:33.028+02:00Raskaana oleva sinkku ja miehetOlen ollut sinkku jo kauan. Kun näen kivannäköisen miehen, tarkistan heti, onko hänellä sormusta.<br />
<br />
Olin viikonloppuna Helsingissä ja näin kauheasti komeita miehiä. Ne kaivautuvat jostain esiin aina kesän alussa. Missäköhän ne viettävät talvet? Hymyilin miehille, mutta en saanut oikein vastakaikua. Tajusin kyllä syyn. Olin unohtanut taas hetkeksi olevani raskaana. Eihän kukaan ala raskaana olevan naisen kanssa flirttailla. Taitaa mennä aika kauan, ennen kuin miehet taas hymyilevät minulle takaisin.<br />
<br />
Olen aina ollut kehno sinkkuudessa. En osaa iskeä miehiä, olen melko huono flirttailemaan ja harvoin edes kiinnostun kunnolla kenestäkään. Enkä todellakaan harrasta yhden illan suhteita. Ajatus seksistä miehen kanssa, joka minua ei kiinnosta, tuntuu ällöttävältä. Saatan siis välillä olla pitkiäkin aikoja ilman kosketusta. Olen huomannut, että kaikkeen tottuu. Myös siihen, että elämästä puuttuu kosketus, hellyys ja seksi. Onhan se surullista, että niitä ei ole, mutta onneksi se ei tosiaan häiritse enää niin paljon.<br />
<br />
Silti vähän pelottaa tämä raskaus ja lapsi. Tarkoittaako se sitä, etten enää harrasta seksiä? Vai harrastanko seksiä vasta vuosien päästä? Kuinka pitkä kuiva kausi on edessä? Vartaloni on ollut aina melko hyvä. Menetänkö senkin nyt? Kiinnostuuko kukaan minusta enää? Silittääkö kukaan enää minua rakastavasti? Saanko enää ikinä kokea sitä tunnetta vatsanpohjassa, kun tajuan, että olen ihastunut?<br />
<br />
Kun miehen löytäminen on ollut vaikeaa näin yksin elävänä sinkkunakin, kuinka vaikeaa se on, kun olen yksinhuoltaja? Enkä tarkoita nyt pelkästään seksiseuraa. Haluaisin tietenkin vielä joskus löytää sen elämäni rakkauden, rakastavan kumppanin. Nyt hänen vain pitäisi olla sellainen, joka rakastaa myös lastani. Vaikeusaste vain nousee.<br />
<br />
Ei pidä ymmärtää kuitenkaan väärin. En ole täällä vajoamassa synkkyyteen. Välillä tuo vain mietityttää. Ja viikonloppu oli lopulta tosi hyvä. Näin kauheasti ystäviä ja tuttuja. Ja lopulta päädyin myös flirttailemaan erään tutun miehen kanssa. Hän on naimisissa, mutta ei se haittaa. Minähän olen raskaana! Kyllä kunnon flirttailu aina piristää kummasti.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-20039115595636216062017-05-31T12:25:00.002+03:002017-05-31T12:29:11.403+03:00Karvainen ja haiseva nainenVäsyttää. Onneksi on iltavuoroviikko töissä, joten voin nukkua niin paljon kuin haluan. Ja minähän nukun. Välillä tuntuu, että mun elämä on nykyään pelkkää nukkumista, töitä ja syömistä. Ihmisten näkeminen olisi kivaa ja välillä asuntokin pitäisi siivota. Onneksi on vapaapäivät, jolloin saan edes jotain aikaiseksi, joskus.<br />
<br />
Olen kuullut huhua, että toisille raskaus on elämän parasta aikaa. He hehkuvat ja ovat täynnä energiaa. Kuulemma toinen kolmannes on erityisesti tätä aikaa. Odotin, että sellainen aika alkaisi, mutta nyt kun toinen kolmannes on jo lopuillaan, tajuan, että ei se ala. Minulle raskaus on vain jatkuvaa väsymyspilvessä kulkemista. (Paitsi nyt iltavuoroviikolla. Tämä on mahtavaa, kun olen useamman tunnin vapaalla ja suht kirkkaassa mielentilassa!)<br />
<br />
Ei pidä valittaa, aina jollain on huonommin. En sentään oksenna koko raskausaikaa. En ole oksentanut lainkaan. Enkä ole ollut päivääkään sairauslomalla. Olen onnekas. Tiedän.<br />
<br />
Raskaus on tuonut aika paljon erilaisia oireita. Osaa niistä osasin odottaa, koska niistä puhutaan avoimesti. Rintani ovat mielestäni valtavat, samoin vatsani. Täysin ymmärrettävää. Olenhan raskaana. Mun pitää syödä aika usein. Sitäkin osasin odottaa. Outoja mielitekoja mulle ei ole tullut. Sen sijaan olen aivan hulluna sokerisiin asioihin. Ainahan minä olen makeista asioista pitänyt, mutta nyt mun on tosi vaikea pidättäytyä niistä. Tiedän, ettei se ole hyväksi minulle eikä vauvalle. Yritän vähentää koko ajan, mutta sitten taas lipsahdan.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5YnzwiOAGf8J9PCxVEk2xjZtnYkcYh_vBmzjvnZQGJmsuqzPop0jTkpmC3fTG7MxuHlfEsL6fzSJrEhUT5N-IeWbq-N6A5ibrIye_unpcObsUMUEyS71J2XN8bebImE-dw744x71J0GGR/s1600/maha.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5YnzwiOAGf8J9PCxVEk2xjZtnYkcYh_vBmzjvnZQGJmsuqzPop0jTkpmC3fTG7MxuHlfEsL6fzSJrEhUT5N-IeWbq-N6A5ibrIye_unpcObsUMUEyS71J2XN8bebImE-dw744x71J0GGR/s320/maha.jpg" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Maha on jo nyt valtava. Miten se voi vielä kasvaa<br />
syksyyn asti?!?</td></tr>
</tbody></table>
<br />
Mutta sitten ovat ne oudot oireet, joita en osannut odottaa, koska kukaan ei ole koskaan puhunut niistä minun kuullen. Toki raskausoireet ovat yksilöllisiä, mutta voi olla, että näistä ei puhuta, koska ne ovat niin noloja ja outoja.<br />
<br />
<b><br /></b>
<b>Aivastaminen</b><br />
Tämä ei ole nolo oire, mutta outo. Alkuraskaudesta aivastelin ihan valtavasti. Minulla ei ollut flunssaa tai mitään, mutta aivastuksia tuli sarjassa. Saatoin aivastaa viisi kertaa peräkkäin. En keksi muuta syytä kuin raskauden. Sitä jatkui pari kuukautta. Se oli aika huvittavaa.<br />
<b><br /></b>
<b>Ikenet vuotavat verta</b><br />
En lankaa hampaitani tarpeeksi usein, myönnän. Joskus, kun edelliskerrasta on todella pitkä aika, saattaa jostain hammasvälistä tulla hieman verta. Lankasin hampaitani tässä jokin aika sitten hetken tauon jälkeen ja järkytyin: veri oikein roiskui. Jokaisesta hammasvälistä tuli verta oikein kunnolla. Koko suuni oli veressä, samoin käteni. Syljin verta lavuaariin ja näytti kuin sinne olisi teurastettu pieni eläin. Säikähdin todella paljon. Onneksi minulla sattui olemaan parin päivän päästä aika suuhygienistille. Ennen kuin ehdin kertoa hänelle tästä kauheasta tapahtumasta, hän totesi, että raskaana ikenet voivat vuotaa verta, etenkin kun käyttää hammaslankaa. Kaikkea sitä oppii.<br />
<br />
<b>Alapää haisee</b><br />
Vaikka käyn aamulla suihkussa ja pesen alapääni, iltaan mennessä se alkaa haista aivan kauhealta. Itselläkin tekee pahaa. Ihan hyvä siis, ettei ole ketään, jonka kanssa harrastaa seksiä. Myös virtsani haisee kauhealta. Tekee välillä pahaa, kun käyn vessassa pissalla. Virtsa on haissut vähän oudolta koko raskauden ajan, mutta nyt se lemuaa. Juon todella paljon, mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Silti virtsa on tummaa ja haisee. Yök.<br />
<br />
<b>Valkovuoto</b><br />
Tulee ihan teiniolo, kun valkovuotoa tulee ihan kauheasti. Se alkoi pari kuukautta sitten, kun kävelin kaupungilla. Aivastin ja säikähdin, kun samalla housuihin tuli jotain märkää. Nytkö se virtsankarkailu jo alkoi? Vai oliko se lapsivettä? Tuleeko keskenmeno?! Syöksyin äkkiä vessaan ja tajusin, että sehän oli vain valkovuotoa, mutta sitä oli kyllä paljon. Housut voisi vaihtaa pari kertaa päivässä.<br />
<br />
<b>Ilmavaivat</b><br />
Lähes koko raskauden ajan olen kärsinyt ihan kauheista ilmavaivoista. Ja se haju on ihan hirveä. Jotenkin omien pierujen hajuun on tottunut. Eivät ne hyvältä haise, mutta ne kestää. Nämä taas haisevat ihan kauheille. Varsinkin ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella niitä tuli ja paljon. Hävetti, koska en voinut estää niitä. Nyt onneksi niitä tulee harvemmin, mutta haju on yhä hirveä.<br />
<br />
<b>Ummetus</b><br />
Olen ymmärtänyt, että raskauden lopussa voi ilmetä ummetusta. Minulla sitä on ollut koko raskauden ajan enemmän tai vähemmän. Se on ollut vähän järkytys, koska en ole aiemmin sellaisesta kärsinyt. Ei muuten auta yhtään noihin ilmavaivoihin. Toivottavasti ummetus ei pahene loppua kohden. Sitten ollaan ongelmissa.<br />
<br />
<b>Karvatalja</b><br />
Olin kuullut, että kynnet ja hiukset kasvavat ja voivat hyvin, kun on raskaana. Kyllä, mutta kukaan ei kertonut, että muukin karvoitus tuuhentuu ja kukoistaa! Mahani on saanut oman karvapeitteen. Minun on pakko ajella se! En yleensä ajele talvella bikinirajaa aktiivisesti, mutta nyt on ollut pakko, koska se oli muuttumassa shortsirajaksi! Aina minulla on karvoja ollut, mutta nyt meinaan muuttua ihan apinaksi.<br />
<br />
Toivottavasti nämä kaikki oireet häviävät heti, kun lapsi syntyy. Häviäväthän?<br />
<style type="text/css">
p.p1 {margin: 0.0px 0.0px 0.0px 0.0px; font: 12.0px 'Helvetica Neue'}
</style>Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-9044922947287033812017-05-21T22:12:00.000+03:002017-05-21T22:12:32.066+03:00Suuri julkistus - FB sekosiLapsen isä halusi todella kiihkeästi kertoa yleisesti, eli toisin sanoen Facebookissa, että meille on tulossa vauva. Olimme sopineet jo ennen hedelmöitystä, että julkaisemme tiedon jossakin vaiheessa. Koimme molemmat, että se olisi helpompaa. Ei tarvitsisi kaikille selittää: "Joo, olen sinkku, mutta halusin lapsen. Lapsella on isä. Hän on ystäväni, joka on homo..." tai "Joo, olen yhä homo, mutta halusin lapsen, joten teimme lapsen ystäväni kanssa."<br />
<br />
Ajatuksena oli ensin, että käymme perhepotretissa yhdessä minä, maha ja lapsen isä. Julkaisemme sitten sen kuvan ja kerromme asiasta. Eihän siitä mitään tullut. Kahdesta syystä lapsen isä ei jaksanut odottaa emmekä löytäneet sopivaa yhteistä aikaa.<br />
<br />
Minulla ei ollut julkistamisessa mikään kiire, mutta lopulta pari viikkoa rakenneultran jälkeen annoin periksi. Sovimme, että illalla kahdeksalta laitetaan julkaisut ulos. Tägäsimme toisemme ja kerroimme kumpikin omalla tavallamme (jonka hyväksytimme toisella etukäteen), että vauva on tulossa. Odotin, että tykkäyksiä alkaisi tulla, mutta viiden minuutin päästä niitä oli vasta yksi. Olin vähän pettynyt. Lähdin suihkuun. Olin ajatellut, että julkaisu aiheuttaisi jonkin verran säpinää, tulisi varmaan muutama kommenttikin.<br />
<br />
Kun palasin suihkusta, huomasin, että oma Facebook-maailmani oli mennyt ehkä hieman sekaisin. Onnitteluja oli kertynyt valtava määrä, tykkäyksiä vielä enemmän. Sitten alkoi tulla yksityisviestejä. Moni kertoi, että heillä on samoihin aikoihin laskettu aika (joulun aikoihin näemmä harrastetaan aika paljon seksiä). Osasta en ollut edes tiennyt, että he odottavat. Yhdellä ystävälläni on jopa samana päivänä laskettu aika. Seitsemällä viikon sisällä!<br />
<br />
Sitten alkoi tulla myös kiitos-viestejä. Usea kaverini kiitti, että olin kertonut asiasta avoimesti. Yksi kertoi, kuinka hän on kipuillut lapsettoman sinkun -statuksestaan, mutta että hän ei ollut edes tajunnut, että näinkin voi tehdä. Toinen kertoi, että hän oli miettinyt lapsen hankkimista yksin, mutta ei ollut keksinyt, miten siitä kertoa. "Kun näin sun postauksen, tajusin, että noinhan se pitää tehdä. Ihan vaan kertoa asiasta. Eihän siinä ole mitään ongelmaa." Lupasin useammalle, että jos he päätyvät hankkimaan lasta klinikan kautta, voin kertoa omista kokemuksistani.<br />
<br />
Yksi ystäväni jopa soitti. Emme olleet puhuneet pitkään aikaan. Sen siitä saa, kun toiselle syntyy kaksi lasta lyhyen ajan sisällä ja aiemmin nähtiin lähinnä baarissa. Hän oli aivan innoissaan. "En ollut tajunnut, että noinkin voi tehdä. Tuohan on ihan älyttömän järkevää! Onneksi olkoon!"<br />
<br />
Loppujen lopuksi tykkäyksiä postaukseeni tuli lähes 500 (eli lähes kaikki fb-kaverini tykkäsivät siitä) ja kommenttejakin parisen sataa. Huomasin, että osa kavereista oli kommentoinut myös lapsen isän postaukseen tai vain sinne. Hänkin sai valtavan määrän huomiota.<br />
<br />
Vain yksi ihminen ei tuntunut tajuavan, mistä on kyse. Olin hieman ihmeissäni, koska juuri hänestä en olisi sitä odottanut. Jostakin muusta kyllä. Aluksi jopa luulin, että hän pelleilee. Ehkä se, ettei hän tajunnut/tajua johtuu sitten siitä, että hän on minua 10 vuotta vanhempi mies, joka on löytänyt vaimonsa nuorena ja hoitanut asiat todella perinteiseen porvarilliseen tapaan. Hän ei vain tuntunut ymmärtävän asiaa, vaikka yritin vääntää rautalangasta. "Siis kenen vatsa tuossa kuvassa on? Oletteko siis pariskunta? Ja miksi kävitte klinikalla?"<br />
<br />
Mutta kaikki muut viestit olivat yksinomaan ilahtuneita, ehkä hieman yllättyneitä, mutta todella kannustavia. Liikutuin oikeasti. Onneksi nykyään tällaiset perheetkin otetaan näin hyvin vastaan. Olen täynnä rakkautta ja täysin ulkona raskauskaapista.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-9829596838100456312017-05-13T14:15:00.000+03:002017-05-13T14:15:08.173+03:00Surutyö siitä, että ydinperhe jäi hankkimattaEn ole puhunut hirveästi tekemästäni surutyöstä läheisilleni. Se olisi tuntunut oudolta, koska lapsi on niin iloinen asia. Lapsensaantiprosessiin kuului kuitenkin surutyö siitä, että kaikki ei mennyt niin kuin olin aina haaveillut. En löytänyt elämäni miestä, muuttanut hänen kanssaan yhteen silmittömästi rakastuneena, mennyt kihloihin ja naimisiin ja päättänyt sitten hänen kanssaan, että hankitaan lapsi.<br />
<br />
Niinhän sen piti mennä. Eikö?<br />
<br />
Kun ensimmäisen kerran puhuimme lapseni isän kanssa tästä aiheesta, päätimme jatkaa keskustelua vakavammin kesän jälkeen. Sain siis 3-4 kuukauden aikalisän. Oli sellainen olo, että nyt se mies täytyy löytää, muuten joudun tekemään lapsen yksin. Se oli jännä tunne. Ikään kuin pakokauhua. Ei se ollut löytynyt siihenkään asti, eikä paniikki auttanut löytämään ketään. Yhden luulin tavanneeni, mutta kävikin ilmi, että hän oli varattu.<br />
<br />
Syksyllä kun miestä ei ollut löytynyt, kävimme ystäväni kanssa Keskustelun. Seuraavalla viikolla aloitamme. Sen jälkeen syöksyin Tinderiin paniikissa. Pakkohan täältä on joku löytyä! Totta kai tiesin järjellä, että olin typerä enkä edes aloittanut keskustelua kenenkään kanssa, mutta selasin silti Tinder-tarjontaa tuntikausia. Se oli ehkä vain tapa purkaa pelkoa.<br />
<br />
Ai mitäkö pelkäsin? Että jään yksin. Että en enää koskaan rakastu. Etten enää koskaan harrasta seksiä tai tunne hellää kosketusta. Minusta tulee yksinhuoltajaäiti. Jos miehen löytäminen näin normisinkkunakin on vaikeaa, kuinka mahdotonta sen täytyy olla yksinhuoltajana? Ja entä jos en jaksa? Jos en pysty tähän?<br />
<br />
Yksinjäämisen pelosta pystyin onneksi puhumaan ystävieni kanssa. Puhuminen helpottaa aina. Se auttaa laittamaan ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin. Onhan minulla monia lapsellisia kavereita, jotka ovat eronneet ja löytäneet nopeasti uuden. Monet vakuuttivat, että perheellisen on helpompi lyöttäytyä yhteen toisen perheellisen kanssa. Hyppään siis vain suoraan toiselle kierrokselle lapsen kanssa. Mene ja tiedä. Se kuitenkin helpotti jotenkin oloani. Hoitojen alkaessa kunnolla, poistin Tinderin. Olisihan se ollut vähän vaikeaa selittää, että "joo, tässä olen hankkimassa toisen miehen kanssa lasta, mutta ei meillä ole mitään romanttista meneillään, sehän on homo. Sua ei varmaan haittaa."<br />
<br />
Kerran kävin treffeillä syksyllä. Pyyntö tuli mieheltä, jonka olin tavannut harrastuksen kautta. Tavallaan tiesin, että hän ei kiinnosta minua, mutta koska vaatii rohkeutta pyytää, menin kahville hänen kanssaan. Ja eihän sitä koskaan tiedä. Toisaalta oli huono omatunto. Entä jos mies onkin mukava? Entä jos kiinnostun? Mitä sanon ystävälleni? Mitä me tehdään hoitojen kanssa?<br />
<br />
Kun tulin raskaaksi, olin aluksi hieman haikea. Ajattelin, kuinka eri tavalla voisin keskustella raskausasioista mieheni kanssa. Nyt minun piti aina soittaa jollekin, jos halusin puhua. Toisaalta ei ollut vielä mitään puhuttavaa. Tiesin olevani raskaana, mutta siinä se oli. En osannut puhua asiasta. Ehkä oman rakkaan kanssa tilanne olisi toisin? Hän jakaisin innostuksen ja jännityksen, joita ei osaisi vielä sanoin kuvailla. Muutaman kerran mietin, miten mies silittäisi välillä vatsaani onnellisena ja rakastavasti. Se oli surullista.<br />
<br />
Yllättävän nopeasti kuitenkin tähän tottui. En ole enää pitkään aikaan miettinyt, millaista olisi, jos olisin saamassa lasta parisuhteessa. Ajatus ei enää sureta. En oikeastaan ole miettinyt miehiä juurikaan viime aikoina. Lomallani sattunut pieni lomaromanssi auttoi. Jotenkin se, että joku piti minua kauniina, hauskana, älykkäänä ja seksikkäänä pitkästä aikaa, muistutti minua siitä, että sitähän minä olen. Tällä tiedolla elän varmaan helposti ensi vuoteen. (Miksi ihmeessä minä, itsenäinen nainen tarvitsen vieraan miehen muistuttamaan minua tästä?!?!?)<br />
<br />
En ole edes kaivannut kosketusta. Miehet ja suhteet ovat jotenkin täysin sivuseikka nyt. Elän kai omassa raskauskuplassani. Tänne ei tarvitse miesten tulla sotkemaan.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-71999142540341510462017-05-09T22:55:00.000+03:002018-02-20T17:22:17.174+02:00Miten se lapsi oikein sai alkunsa? Osa 1<i>Kerron tässä, miten lapsemme sai alkunsa. Sivuan myös vähän hintapuolta. Todelliset hinnat kerron <a href="http://puolikassateenkaari.blogspot.fi/2017/05/kiinnostaa-kuitenkin-nain-paljon-se.html">kolmannessa postauksessa</a>, jotta tästä ei tule liian sekava. Edessä on pitkä postaus. Tästä voi kuitenkin olla hyötyä jollekin, niinpä yritän olla perusteellinen. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen kaikkea ennen varsinaisia inseminaatioita. <a href="http://puolikassateenkaari.blogspot.fi/2017/05/miten-se-lapsi-oikein-sai-alkunsa-osa-2.html">Toisessa </a>kerron varsinaisesta inseminaatiosta.</i><br />
<i></i><br />
<i></i><br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhUGzzKn1UWpq4ga3MCNYvWE7sFU6BvL6GH04vdDf8Orgnp_2Du_bivuy4fRE9LOiJDVKBqy5mY1I-_uK8PpK-VQm1MK7CCTYgu3rxPmXtFbICB8a4jTyrkM901B4LgsEQGQOWGGJclu_p8/s1600/IMG_5028+%25281%2529.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhUGzzKn1UWpq4ga3MCNYvWE7sFU6BvL6GH04vdDf8Orgnp_2Du_bivuy4fRE9LOiJDVKBqy5mY1I-_uK8PpK-VQm1MK7CCTYgu3rxPmXtFbICB8a4jTyrkM901B4LgsEQGQOWGGJclu_p8/s320/IMG_5028+%25281%2529.JPG" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Tältä se näytti ensimmäisessä ultrassa. Ihan kuin<br />
perhosentoukka, jolla on ilmapallo.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<br />
Päätimme tehdä lapsemme klinikalla. Meillä olisi tietenkin ollut toinenkin, ilmainen vaihtoehto: muumimuki. Tunnen ihmisiä, jotka ovat sitä käyttämällä saaneet lapsen, mutta minä en jotenkin innostunut ajatuksesta. Ensinnäkin olen aina pelännyt, että lapsenteko voisi olla minulle vaikeaa (koska se on ollut niin vaikea lähisukulaisilleni ja ystävilleni). Sen takia ajattelin, että ainakin olisi hyvä aloittaa klinikalla. Silloin saisimme tietää, onko meillä kaikki kunnossa eli onko edes järkeä yrittää. Ajatus siis tuntui turvallisemmalta. Toiseksi kaverin spermalla leikkiminen vain kuulosti ällöttävältä. Onneksi lapseni isä oli samaa mieltä kanssani.<br />
<br />
Valitsimme Väestöliiton, koska kaikki sanoivat, että se on halvin. Yritin toki vertailla hintoja itsekin, mutta en ymmärtänyt oikeastaan yhtään mitään. Kaikki yksittäiset hoitotoimenpiteet oli hinnoiteltu eikä minulla ollut edes mitään hajua, mitkä niistä olisivat meille suunnattuja.<br />
<br />
Soitin Väestöliittoon ensimmäisenä arkipäivänä sen jälkeen, kun olimme päättäneet yrittää lasta. "Olen 35-vuotias sinkku ja haluaisin lapsen homoystäväni kanssa", selitin puhelimeen. Puhelimeen vastannut kätilö ei hätkähtänyt. Ihan kuin olisin tilannut pitsan tai jotain. En selvästikään ollut ensimmäinen. Hän otti tietoni ylös ystävällisesti ja varasi minulle ajan lääkärille.<br />
<br />
<h4>
Jännittävä ensikohtaaminen</h4>
<h4>
<span style="font-weight: normal;">Menin lääkäriin ensikäynnille yksin. Lääkäri Jarna oli vähän erikoisen oloinen, mutta tykästyin häneen. Ainoa huono puoli oli, että hän pomppi aiheesta toiseen. En meinannut pysyä mukana, kun hän luetteli, mitä kaikkea pitää tehdä ja ottaa huomioon. Kaikki oli niin uutta ja monimutkaista, ja Jarna oli niin sisällä asioissa, ettei osannut kertoa niistä yksinkertaisesti. En kyllä ole varma, onnistuuko se keltään. Niin monimutkaista kaikki oli.</span></h4>
Seuraavaksi lääkäri kehotti varaamaan ajan ystävälleni. Lisäksi minun piti käydä verikokeissa. Seuraavaksi alkaisimme tutkia kuukautiskiertoani. Minun piti tulla ultraan klinikalle kierron 10. päivänä, jotta lääkäri voisi tutkia, että kaikki oli minun osaltani kunnossa. Lääkäri tutki siinä, että irtoavan munasolun ympärillä oleva munarakkula (follikkeli) on oikean kokoinen. Samalla hän tutki kohdun rakenteen ja mittasi kohdun sisälimakalvon paksuuden. Hän selitti koko toimituksen ajan, mitä sieltä näkyy, ja minä vain nyökyttelin, kun en nähnyt ultraäänikuvissa yhtään mitään. En ymmärrä, miten lääkäri voi muka nähdä sieltä niin paljon!<br />
<br />
Ystäväni kävi klinikalla myös ensin yksin. Aluksi hän ei ollut ymmärtänyt, miksi olin niin pihalla ensikäynnin jälkeen, mutta oman käyntinsä jälkeen hänkin tajusi. Lääkäri nyt vain oli vähän sekava puheissaan, mutta tosi mukava. Ystäväni kävi samalla kerralla antamassa näytteiksi verta, virtsaa ja siittiöitä. Nämä siittiöt pakastettiin testimielessä, jotta nähtäisiin, kestävätkö ne pakastusta.<br />
<br />
Ystäväni kertoi, että oli kauheaa kävellä ensimmäistä kertaa runkkaushuoneesta labran ovelle viemään siemennestenäytettä. Kuulemma oven lähellä istui muitakin miehiä eikä kukaan halunnut katsoa toisiaan silmiin, koska kaikki tiesivät, mitä siinä huoneessa tapahtuu. Miesraukat. Ihmettelen, miksei siellä ole vain sellaista luukkua, johon spermanäyte laitetaan. Eikä siellä tietenkään ollut homopornoa, vaan jokin vuosia vanha Jallu. Sain siitä tietenkin kuvan.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzb_-IuhzRoN8BXMl_WsNbLa5K3ErjgPFxVe696JfPM5SxGgGkqmkZgkxInKhKxFNhiZkrQryib2cPiwsGh-05CGM_Xfb0r47_kfMJ22hFVs3iAOChzC83-nhxZkp2qxhsu8eKUi2BBFpV/s1600/15133732_10154673039367645_1465143251_o.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzb_-IuhzRoN8BXMl_WsNbLa5K3ErjgPFxVe696JfPM5SxGgGkqmkZgkxInKhKxFNhiZkrQryib2cPiwsGh-05CGM_Xfb0r47_kfMJ22hFVs3iAOChzC83-nhxZkp2qxhsu8eKUi2BBFpV/s320/15133732_10154673039367645_1465143251_o.jpg" width="240" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Tästä ei homomies paljon innostu.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<h4>
Valehtelemalla olisimme päässeet halvemmalla ja helpommalla</h4>
Sekavan tilanteesta teki erityisesti se, että olimme tulleet kahdestaan, mutta emme olleet pari. Lääkäri erikseen kiitti meitä siitä, että emme olleet valehdelleet (!). Meillähän ei ollut käynyt sellainen mahdollisuus edes mielessä eikä meistä olisi kyllä ollut siihen. Lääkäri selitti, että se olisi tullut meille paljon halvemmaksi, koska olisimme saaneet paitsi Kelan tuet, myös muutama ylimääräinen kulu olisi jäänyt tulematta. Hänen mukaansa tällaiset valehtelevat "parit" olivat ihan yleisiä, mutta eivät he voineet mennä tutkimaan, asuvatko ihmiset oikeasti yhdessä tai harrastavatko he seksiä, kuten ovat väittäneet. Hän ei ollut nähnyt rehellistä hetero-homokaksikkoa niin pitkään aikaan, ettei edes muistanut, miten kaikki menee. Onneksi oli papereita, joista luntata.<br />
<br />
Koska emme olleet oikea pari, ystäväni pitäisi antaa aina ennen tuoreella spermalla tehtävää inseminaatiota verinäyte tutkittavaksi, jotta nähtäisiin, ettei häneen olisi ilmestynyt tarttuvia tauteja sitten viime kerran. Ja tietenkin tuoreena se olisi kaikista parasta (koska pakkasessa osa siittiöistä kuolee) ja raskaus olisi todennäköisin.<br />
<br />
Tämä tuli luonnollisesti tosi kalliiksi. Kallein kohta oli se veren tutkiminen. Jos olisimme olleet pari, sitä ei olisi tarvinnut tehdä. Jos olisimme olleet valmiit odottamaan puoli vuotta, sitä ei myöskään olisi tarvinnut tehdä, jos olen ymmärtänyt oikein. Jostain minulle yhä käsittämättömästä syystä, sperman olisi voinut pakastaa ja odottaa puoli vuotta, jonka takia verinäytteitä ei ilmeisesti olisi tarvinnut ottaa (jos ymmärsin oikein) ja olisimme säästäneet 500 euroa. Ystäväni ei kuitenkaan halunnut odottaa niin kauaa, koska hän halusi tietää, onko hänen spermansa hyvälaatuista vai ei. Puoli vuotta sen miettimistä olisi hänen mielestään ollut kidutusta.<br />
<br />
Päätimme lääkärin kehotuksesta, että teemme ensimmäisen inseminaation tuoreella spermalla, jonka jälkeen siirrymme helpompaan ja halvempaan pakastespermaan.<br />
<div>
<br />
<h4>
Mars psykologille</h4>
</div>
Asiat etenivät yllättävän nopeasti. Ennen inseminaation eli keinohedelmöityksen aloittamista piti kuitenkin käydä psykologilla. Se on laki. Lääkärimme suositteli minulle erästä sateenkaariperheisiin erikoistunutta psykologia Maiju Tokolaa lämpimästi. Niinpä varasin hänelle ajan ja menin sinne vain kuukausi siitä, kun olin käynyt klinikalla ensimmäistä kertaa.<br />
<br />
Suositukset eivät olleet olleet turhia. Psykologi oli ihana. Hän kuitenkin halusi, että tulen käymään ensin yksin, ja sitten tulemme vielä kahdestaan. Ja taas meni rahaa. Yksinkäynti oli mielestäni aika turha minun kannaltani. Puhuimme sellaista, mitä ystävieni kanssa olimme jo puhuneet. Ei mitään uutta siis, mutta mukava hänen kanssaan oli keskustella. Sen sijaan käynti kahdestaan oli hyvä. Tuli pohdittua asioita, joita ei oltu puhuttu aiemmin. Lisäksi psykologi kehotti meitä menemään Sateenkaariperheyhdistyksen perhevalmennukseen. Eihän me sellaisesta oltu edes kuultu.<br />
<br />
Kaiken kaikkiaan psykologilla käynti oli ihan ok. Hän sanoi, että hän ei arvioi meitä, hän vain varmistaa, että olemme miettineet asiaa ja nostaa esiin myös sellaisia kulmia, joita ehkä emme ole tulleet miettineeksi. Sen jälkeen hän kirjoitti oikein ylistävän arvion meistä. Saimme lukea sen. Sen hän lähetti klinikalle, jotta voisimme aloittaa hoidot.<br />
<br />
Olimme vihdoin valmiit tositoimiin.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-79218315701563582182017-05-09T22:54:00.001+03:002018-02-20T17:23:09.689+02:00Kiinnostaa kuitenkin: näin paljon se maksoi (osa 3 siis)Mitä se kaikki sitten lopulta maksoi? Ihan tarpeeksi, vaikka onnistuimme nopeasti, joten hinta ei noussut hirveäksi. Vitsailimme silti, että nimeämme lapsen Visaksi, koska sillä se on maksettu. Älkää huoliko, ei me oltu tosissamme. Ei sentään niin hulluja olla.<br />
<br />
Jos haluat lukea, miten kaikki sujui, lue se <a href="http://puolikassateenkaari.blogspot.fi/2017/05/miten-se-lapsi-oikein-sai-alkunsa-osa-1.html">täältä</a> ja <a href="http://puolikassateenkaari.blogspot.fi/2017/05/miten-se-lapsi-oikein-sai-alkunsa-osa-2.html">täältä</a>.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDg0Er9v5oYcg1TaB0RVIMpE6Y2xhMWUlFRe_Cm6w3rpimpJLde25M5lRxCuop-EpJxb-fk32GEFDa1XUvU1-F5s5Yiwwcvb0ArAua55PWG_uwBZb9927FknCwDZt5XNy5tw5ox7qRC9JJ/s1600/IMG_5012.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDg0Er9v5oYcg1TaB0RVIMpE6Y2xhMWUlFRe_Cm6w3rpimpJLde25M5lRxCuop-EpJxb-fk32GEFDa1XUvU1-F5s5Yiwwcvb0ArAua55PWG_uwBZb9927FknCwDZt5XNy5tw5ox7qRC9JJ/s320/IMG_5012.JPG" width="240" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Näin voi käydä, jos käy ovulaation<br />
aikana hedelmöitysklinikalla ja<br />
antaa ruiskuttaa itseensä<br />
miljoonia siittiöitä.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<h4>
Alkutoimet</h4>
Ensimmäinen käyntini ja verikokeet maksoivat minulle yhteensä 157 euroa. Käynti 88 euroa, verikokeista toinen 30 ja toinen 39 euroa. Sain tähän Kelalta korvauksia 31 euron edestä, muuten olisin joutunut maksamaan siis 188 euroa. Kiitos Kela tästä. Kuulemma johtui siitä, että ei suoraan liittynyt hedelmöitykseen.<br />
<br />
Seuraava käynti maksoi yhteensä 132,50 euroa. Lääkärin vastaanotto maksoi 51,5 euroa, ultraääni 81 euroa. Kela maksoi osan, joten maksoin 24,5 euroa vähemmän kuin ilman Kelaa olisin maksanut.<br />
<br />
Sitten kävin antamassa kotikaupungissani verinäytteen Terveystalossa. Se maksoi 59,60 euroa. Kelalta sain tukea 5 euroa.<br />
<br />
Ystäväni ensimmäinen kerta maksoi 250 euroa. Siihen kuuluivat lääkärin vastaanotto, veri- ja virtsakokeet sekä sperman koepakastus. Tästä minulla ei ole erittelyä. Hänen toinen verikokeensa maksoi 30 euroa.<br />
<br />
Psykologille meni kaksi kertaa 90 euroa eli 180 euroa.<br />
<br />
<h4>
Tositoimet</h4>
Ystäväni kävi luovuttamassa siittiöitä pakkaseen ja häneltä otettiin laajat verikokeet. Se maksoi 550 euroa.<br />
<br />
Ensimmäinen inseminaatio oli minulle halpa. Kävin ensin ultrassa. Hinta oli tuttu 157 euroa. Nyt en kylläkään enää saanut Kelalta korvauksia, mutta käynti oli lyhyempi, joten siksi hinta oli yhä sama.<br />
Inseminaatio maksoi vain 87 euroa. Sen sijaan ystäväni maksoi paljon. Hän maksoi tuoreluovutuksesta 820 euroa.<br />
<br />
Toinen inseminaatio maksoi minulle 341 euroa. Siittiöt maksoivat 162 euroa, inseminaatio 87 euroa ja ultraääni, joka jälleen tehtiin 92 euroa.<br />
<br />
<h4>
Yhteensä</h4>
Hoitojen lisäksi minulla meni varmaan noin 150 euroa ovulaatio- ja raskaustesteihin. Ne ovat yllättävän kalliita. Kannattaa suosiolla ostaa Clear Blue -testejä eikä käyttää rahaa turhaan halvempiin.<br />
<br />
Yhteensä maksoimme siis aika tasan 2 800 euroa. Ilman Kelan korvauksia olisimme maksaneet hurjat 60 euroa enemmän. Matkakuluja en laske, koska niistä tiedoista ei ole muille hyötyä. Riippuu ihan siitä, missä asuu.<br />
<br />
Jos mietit, kumpi on halvempi tapa kaverin vai tuntemattoman siittiöt: vaikea sanoa. Jos olisimme joutuneet jatkamaan, olisin joka kuukausi maksanut tuon 341 euroa uudestaan. Koska hedelmöityin niin nopeasti, olisivat vieraat siittiöt tulleet halvemmaksi. Jos en olisi hedelmöittynyt niin nopeasti emmekä olisi halunneet toimia niin nopeasti, olisi tämä järjestely lopulta tullut halvemmaksi.<br />
<br />
Väärinkäsitysten välttämiseksi: Meille tässä ystäväjutussa ei ollut kyse rahan säästämisestä, vaan siitä, että lapsi saa isän ja me molemmat saamme kauan haluamamme lapsen. Halusin kuitenkin kertoa tuon rahapuolen, koska tähän menee aika paljon rahaa ja se varmasti kaikkia mietityttää.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-67867211016692074422017-05-09T22:54:00.000+03:002018-02-20T17:22:49.528+02:00Miten se lapsi oikein sai alkunsa? Osa 2<i>Kerron tässä, miten lapsemme sai alkunsa. Sivuan myös vähän hintapuolta. </i><i>Hoidon alkupuolesta kirjoitin <a href="http://puolikassateenkaari.blogspot.fi/2017/05/miten-se-lapsi-oikein-sai-alkunsa-osa-1.html">täällä</a>. </i><i>Todelliset hinnat kerron <a href="http://puolikassateenkaari.blogspot.fi/2017/05/kiinnostaa-kuitenkin-nain-paljon-se.html">kolmannessa postauksessa</a>, jotta tästä ei tule liian sekava. Edessä on pitkä postaus. Tästä voi kuitenkin olla hyötyä jollekin, niinpä yritän olla perusteellinen. Tässä toisessa osassa käsittelen inseminaatiota eli keinohedelmöitystä.</i><br />
<i><br /></i>
Niinpä sitten aloitettiin. Hoidot ovat oikeastaan suurimmaksi osaksi odottamista ja tikkuun pissaamista. Ensin odotetaan kuukautisia, sitten ovulaatiota. Sitten tuloksia. Ovulaatiota etsitään pissaamalla tikkuun, samoin raskautta. Käytin kolmenlaisia ovulaatiotikkuja. Ostin ensin apteekin halvimpia, mutta ne eivät toimineet. Sitten kokeilin Väestöklinikan omia, nekään eivät toimineet. Lopulta taivuin ja ostin kalleimpia eli Clear Blue -ovulaatiotestejä. Ei olisi kannattanut edes yrittää halvempia. Kyllä se vaan niin on, että Clear Blue -testit toimivat parhaiten, ainakin minulle. Ja samaa sanoi ystäväni, joka teki lapsen yksin. Ihan kauhean kalliita ne ovat, mutta ne toimivat.<br />
<br />
<h4>
Näin hoidot alkoivat</h4>
Ensin ystäväni kävi luovuttamassa siittiöt pakkaseen (eli runkkaamassa purkkiin). Samalla hänestä otettiin laajat verikokeet, jotka kertoivat, onko hänellä aids, hepatiitti tai jotain muuta tarttuvaa tautia. Nämä lähetettiin laboratorioon tutkittavaksi. Tämä tapahtui viikon ennen oletettua ovulaatiotani (jolloin olisin kaikkein hedelmällisin). Tutkimuksissa menee noin viikko, mikä kuulemma on ehdottomasti pisin aika, joka voidaan verikokeen ja tuoreluovutuksen välillä pitää. Tämä perustuu lakiin ja lääkäri pahoitteli sitä meille monta kertaa. Kai ajatus on, että voi olla mahdollista, että hurja, viriili homo käy hankkimassa tartuntataudin tuossa välissä jostain. Parit eivät tietenkään joudu tällaiseen, he kun eivät voi hairahtua.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgf26VMb6wc4aXWT3A89raP1J1DWCacJSvaqfzvB-7KX-HjWbCHCJbVLGjgL2BlLbdwP13gS9EVUmqK0te3SZTAO-t13weqdzzOAk5lrjb9wlVoEt9Y8bonaEyvEkJ9aUejrhQxa2GUXAHK/s1600/15631373_10154988870730809_1099931263_o.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgf26VMb6wc4aXWT3A89raP1J1DWCacJSvaqfzvB-7KX-HjWbCHCJbVLGjgL2BlLbdwP13gS9EVUmqK0te3SZTAO-t13weqdzzOAk5lrjb9wlVoEt9Y8bonaEyvEkJ9aUejrhQxa2GUXAHK/s320/15631373_10154988870730809_1099931263_o.jpg" width="180" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">This is where the magic happens<br />
eli<br />
niin kutsuttu runkkuhuone.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<br />
Sitten kun ovulaationi vihdoin alkoi, soitin klinikalle ja varasin itselleni ajan seuraavalle päivälle. Ystäväni meni lahjoittamaan siittiöitään pari tuntia ennen minun aikaani, jotta hänen spermansa ehdittäisiin pestä ja muutenkin käsitellä ennen tuloani.<br />
<h4>
Ensimmäinen inseminaatio</h4>
Ensimmäinen inseminaatio oli minulle aika hermostuttava. Oma lääkärini oli lomalla, joten jouduin jollekin toiselle. Hän ei ollut kovin mukava. En ollut saanut mitään ohjeita, vaikka oma lääkärini oli sanonut, että hän aina kertoo etukäteen, mitä seuraavaksi tehdään, hän kun ei ollut ollut paikalla, kun soitin. Niinpä kun olin ajanut kovaa vauhtia Helsinkiin aamulla, riensin ensimmäisenä vessaan. Lääkäri tiuskaisi, ettei niin olisi saanut tehdä. Kuulemma jokin lappu, jonka olin saanut ensimmäisellä kerralla eli pari kuukautta aiemmin, oli näin neuvonut (en muuten koskaan löytänyt tätä lappua). Kuulemma täysi rakko helpottaisi inseminaatiota.<br />
<br />
Ennen inseminaatiota lääkäri katsoi ultralla, etttä kaikki oli kunnossa (follikkelin ultraääni). Sen jälkeen siirryimme toiseen huoneeseen. Lääkäri esitteli minulle suuren lääkeruiskun näköisen ruiskun, joka oli täynnä vaaleanpunaista nestettä. En ymmärrä, miten he olivat saaneet spermasta vaaleanpunaista. Se nauratti. Siinä oli miljoonia siittiöitä.<br />
<br />
Sitten menin makaamaan sängylle. Jaloille oli omat telineet, joten olin haarat levällään, polvet kohti kattoa. Lääkäri asettui sängyn päähän, työnsi ohuen letkun sisääni ja alkoi hiljalleen tyhjentää ruiskua. Kuulemma onnistui hyvin tyhjästä rakosta huolimatta. Minua yllätti, kuinka hitaasti sperma minuun ruiskutettiin. Siihen meni useita minuutteja. Epämiellyttävää oli se, että lääkäri oli koko ajan hiljaa. En tiennyt, mitä tapahtuu. Lopuksi tuntui vähän epämiellyttävältä, nipisti. Kun sanoin siitä, lääkäri kertoi laittaneensa sisääni pienen ilmakuplan, jotta sperma pysyisi sisälläni. Sen jälkeen minun piti vielä maata muutama minuutti paikallani, ettei sperma valu pois.<br />
<br />
Vaatteita päälle vetäessäni kysyin, mitä sitten tapahtuu. "Sitten odotetaan", lääkäri vastasi ykskantaan. Jouduin kysymään, miten kauan, koska eihän minulla ollut mitään hajua. Sehän oli ensimmäinen kertani. Lääkärin mukaan parin viikon kuluttua voisin tehdä raskaustestin. Ei muita ohjeita. Lähdin pois hieman epämiellyttävissä tunnelmissa. Soitin saman tien ystävälleni ja valitin tökeröstä lääkäristä. Oli ikävä omaa lääkäriäni Jarnaa.<br />
<br />
<h4>
Väärä hälytys</h4>
Ensimmäisen inseminaatiokerran jälkeen olin ihan vauhkona. Kroppani tuntui lähettävän vaikka minkälaisia viestejä. Rinnat olivat arat, virtsa haisi oudolta, mahaa nipisteli... Olin ihan varma, että olisin raskaana. En ollut.<br />
<br />
Menkat alkoivat kerrankin ajallaan. Se oli tosi iso pettymys. Ajattelin, että ehkä tämä on nyt sitä, että menkat vain näyttävät alkavan, mutta sitten olenkin raskaana. Ei. Menkat alkoivat kunnolla. Tein silti lopulta testin. Se varmisti pettymyksen: En ollut raskaana.<br />
<br />
<h4>
Oma lääkäri paras lääkäri</h4>
Seuraavalla kerralla teimme inseminaation pakastetuilla siittiöillä. Inseminaation teki oma lääkärini. Se oli heti paljon mukavampaa. En ehtinyt miettiä, olenko raskaana vai en, koska inseminaatio oli vain pari päivää ennen joulua. Lähdin sukuloimaan ja sairastuin influenssaan. Kun kuukautiset lopulta alkoivat, olin vain helpottunut. Olin maannut joulun influenssassa vesirokkoa sairastavan siskontyttöni vieressä enkä ole sairastanut itse ikinä vesirokkoa. Ajattelin, että on vain hyvä, etten ole raskaana, koska vesirokko voisi olla vaarallinen raskaana.<br />
<br />
Pari päivää ensimmäisten veripisaroiden jälkeen tajusin, että menkat eivät alkaneetkaan. Tein raskaustestin uudenvuodenaaton aamuna aavistellen pahaa. Testi näytti kahta punaista viivaa. Katsoin ohjeita: kaksi punaista viivaa tarkoittaa, että olen raskaana. Katsoin testiä. Katsoin uudestaan ohjeita.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgoxFx0q7lkxlgt-91ZeoFUoWj_uiKom9dKG8Oar2itp3CjsNedYYCkSK3p1MEJcQwHlMOulTpjV16XEDK8TfB6zr3AzVigdmmUm3zLfsfWP-rgINIPFc9ShQLgGAzCmEAz6U-TRj-BeyV6/s1600/IMG_4147.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgoxFx0q7lkxlgt-91ZeoFUoWj_uiKom9dKG8Oar2itp3CjsNedYYCkSK3p1MEJcQwHlMOulTpjV16XEDK8TfB6zr3AzVigdmmUm3zLfsfWP-rgINIPFc9ShQLgGAzCmEAz6U-TRj-BeyV6/s320/IMG_4147.JPG" width="240" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Ohuthan se toinen viiva on, mutta silti selvä.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<br />
Jouduin tekemään testin uudelleen parin päivän kuluttua varmistaakseni, että olen oikeasti raskaana. Viikon jännitin, tuleeko vesirokko. Onneksi ei tullut. Niin sai alkunsa meidän lapsemme.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2547892802744391667.post-52065959158702006092017-05-06T23:20:00.001+03:002017-05-09T23:12:50.311+03:00Se on poika! Apua!Olen aina kuvitellut lapseni tytöksi. En tiedä miksi. En ole toivonut tietoisesti tyttöä, mutta kun olen ajatellut, että saan lapsen, olen ajatellut sen tyttönä. "Sitten kun saan lapsen, opetan sille, että tytöt voivat tehdä mitä vain, kasvatan siitä vahvan, en pue sitä vaaleanpunaiseen, ellei se vaadi, kun se kasvaa, se löytää mun vanhoja vaatteita ja voi käyttää niitä, jos retro on silloinkin muotia, toivottavasti siitä ei tule pissis..."<br />
<br />
Näin siis jo kauan ennen meidän vauvaprojektia. Kun aloitimme tämän, vitsailimme lapsen isän kanssa, että toivomme tyttöä tai homopoikaa, koska eihän meillä ole mitään hajua heteropojista. Pikkuhiljaa lakkasin tavallaan ajattelemasta lapsen sukupuolta. Tärkeintä on, että meille tulee lapsi.<br />
<br />
Silti jännitti, kun menimme rakenneultraan. En jännittänyt hirveästi sitä, onko lapsi terve. Minusta on turha surra sellaista etukäteen enkä voinut oikein uskoa, että jotain olisi vialla. Sen sijaan jännitin, selviääkö sukupuoli. Olen alusta asti ollut sitä mieltä, että haluan tietää sukupuolen, jos se vain on mahdollista. Tajusin, että tarvitsen sopeutumisaikaa, jos tulossa on poika.<br />
<br />
Todella monet olivat ehtineet kertoa minulle jo olevansa vakuuttuneita, että minulle tulee poika. Ihan mitä vain sanoin raskaudestani, saattoi aiheuttaa syyn epäillä poikaa. Lapsen potkut tuntuvat ensin alavatsassa, poika. Väsyttää, poika. Vatsa kasvaa nopeasti, poika. Ei tee mieli teetä, poika.... Alkoi ärsyttää aika paljon. Vastarinnan kiiski minussa heräsi. En halunnut joutua myöntämään, että he ovat oikeassa. Ensimmäistä kertaa huomasin tietoisesti toivovani, että lapsi olisi tyttö. Myönnän, todella typerä syy.<br />
<br />
Rakenneultrassa ei kuitenkaan jäänyt mikään epäselväksi. Jalkojen välissä näkyi ylimääräistä. Se on poika! Lapsen isä näytti siltä, että ei tiedä, miten päin olisi. Poskilihakset meinasivat nyrjähtää, kun se hymyili niin leveästi. Varmaan olisi hihkunut ja hyppinyt, muttei kehdannut. Minun oloni oli jotenkin tyhjä.<br />
<br />
Poika. Mitä sellaiselle tehdään?<br />
<br />
Työkaverit kyselivät heti, kumpi on tulossa. En halunnut puhua asiasta. Äiti lähetteli viestejä ja vaati tietää. Jätin ne huomiotta. Tyttö oli ollut minulla niin kauan mielessä, että pojan saaminen tuntui jotenkin järkyttävän. En ymmärrä miksi.<br />
<br />
Huomasin ihmeekseni, kuinka stereotyyppinen kuva minulla on pojista. Se on huvittavaa, koska olen kasvanut aika erilaisten poikien kanssa. Minua esimerkiksi kiinnostivat pikkuautot aina enemmän kuin veljeäni. Lapsena parhaat ystäväni olivat poikia. Silti kun ajattelen pikkupoikia, ajattelen sotaleikkejä, jalkapalloa, autoja, pärinää, rajuja leikkejä... Miksi ajattelen, että tytöt kasvatetaan sukupuolineutraalisti, mutta sitten pojan kohdalla ajattelen niin stereotyyppisesti? Hävettää.<br />
<br />
Olen jo pikkuhiljaa alkanut sisäistää, että sisälläni kasvaa pieni mies. Alkujärkytys on väistynyt. Katselen pieniä poikia ja aikuisia miehiä ja mietin, että tuollaisen haluan omastani kasvattaa, miten se tehdään. En vielä tiedä. Varmaan samalla tavalla kuin tyttökin: rakastamalla, tukemalla, asettamalla turvalliset rajat ja kuuntelemalla.Nainenhttp://www.blogger.com/profile/09582140846324537389noreply@blogger.com0